Elämän akrobatiaa.

Elämän akrobatiaa.

Ikuinen taisto, järki vastaan tunteet.
 
Nyt on otsikko niin deep shittiä, että itseänikin hävettää… Olen ollut pitkään sitä mieltä, ettei kannata laskea omistamiaan hevosia. Ja jos niitä ripottelee ympäri läänejä, ei määrä tunnu niin isolta. Vaikka hevosia tulee ja menee vuosien aikana, muodostuu joihinkin todella kova tunneside. Toki aina tuntuu pahalta myydä hevonen, mutta toiset yksilöt nousevat enemmän esiin. (Sanomattakin selvä, että Playsson on sellainen.) Kun on koko ikänsä ratsastanut raakoja, nuoria ja projekteja, tulee kaipuu hankkia Oikea Hevonen. Reilu neljä vuotta sitten rakastuin Virossa isoon ruunaan, jota ratsastin valmentajani luona. Loppupelissä keräsin kasaan viisinumeroinen summan ja ostin hevosen itselleni. Niin Akrobats saapui kotiin Suomeen.
Sinä aikana, kun hevonen on ollut minun, se on kuitenkin ollut 3/4 muualla. Akro käy välillä kotona ja lähtee taas treeniin jonnekin. Ärsyttävää kiertolaiselämää. Olin tyytyväinen siihen, että se oli edellisessä liisinkipaikassa, mutta koska kellään ei ole resursseja ikuisesti, se palautui etuajassa kotiin… Jättikanttura oli vietävä evakkoon Palomaalle porukoiden talliin, jossa Roosa ratsastaa sitä. Akro urheilee Ypäjällä Ainon ja Alexin kanssa. 
”Eikä se saatanan lottovoitto vaan ota tullakseen.”
Miljoonan dollarin kysymys onkin, mitäs nyt? Pointti koko hevosessa on se, etten pysty sillä(kään) itse ratsastamaan, enkä haluaisi kustantaa muiden harrastusta. Pakkohan siitä oli myyti-ilmoitus väsätä… Olen saanut yhteydenottoja, joita suurinosa on ollut ylläpitokyselyjä, sitten liisinkitarjouksia ja vain musto-osa ostajaehdokkaita. Akrossa ei ole sen ihmeellisempiä moitteita, jollei lasketa matalaa älykkyystasoa ja kevyttä kömpelyyttä. Ei sitä ihan ilmaiseksi viitsisi kellekään antaa. Jos mennään syvälliseen itsetutkisteluun, pääsemme kysymykseen haluanko myydä koko hevosta. Jälleen kerran olemme kohdassa, jossa allekirjoittanut vaalii reliikkia siltä ajalta, kun kaikki oli kunnossa. Nyt ei ole varaa sitä pitää, koska selkä ei todennäköisesti jonain yönä taikaiskusta parane, eikä se saatanan lottovoitto vaan ota tullakseen. 
Laskupino sanoo, että myy se, mutta tunnepuoli käskee antamaan liisinkiin. Niin se olisi edelleen vaalittavissa koko kanttura. Sitä voi käydä nuuhkimassa silloin tällöin. Ihanteellinen tilanne kuitenkin olisi, että joku ostaisi siitä vaikka 3/4 ja jättäisi minulle 1/4 nuuhkittavaksi. Mutta harvemmin kukaan suostuu kimppahevoseen, siitä huolimatta, että tämä toinen osapuoli ei välitä loppupelissä mistään.
Että ärärärräräärärärärää…. On muuten varmaan fiksumpaa päivittää useammin lyhyitä postauksia! Blogi vaikuttaa aktiivisemmalta ja minäkin muistan ehkä vielä jotain kerrottavaa. 😉

P.S. Muistakaa tulla Lahteen!
Blogiäänestys on auki 13.11. asti!
Kuvaa klikkaamalla pääsee Blogiexpon ohjelmaan. 
http://www.playsson.net/tapahtuma/blogiexpo2016/

Allekirjoittanut

Pennie
Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *