Hevosala on ankara.
Kesä tulee ja jälleen kerran hevosalalle valmistuu uusia innokkaita ammattilaisia valmiina töihin. Heillä on usein vaaleanpunaisia kuvitelmia yrittämisestä ja alalla tienaamisesta. Kuten koko yhteiskunta, myös hevosala on suorituskeskeistä. Jollet onnistu, et ole mitään. Kilpailutulokset määrittelevät kaiken osaamisesta ja yksi pahasuinen juorukello voi pilata työpinnan. Pettymysten kanssa tulee siis oppia elämään, pettymyksistä itsestään tulee oppia. Miksei virheitä saisi tehdä?
Kilpailu alalla on kovaa. Uusia yrityksiä tulee samaan tahtiin kun vanhat lyövät hanskat tiskiin. Asiakaskunta on vaikea kerätä, mutta tosiasiakkaat säilyvät vuodesta toiseen. Tästä olen kiitollinen, sillä suurin osa meidän asiakkaista on ollut mukana vuodesta 2008 lähtien. Virheistä oppii, jokaisen pitäisi joskus myöntää itselleen tehneensä virheen. Itse olen oppinut tässä bisneksessä eniten tekemistäni virheistä. Nyt osaa välttää tietynlaisia ihmisiä tai sanoa asiansa heti. Virheitä tekevä ihminen on inhimillinen. Toiset vain tietävät miten peittää virheensä tai syyttää muita…
Pettymysten ja virheiden edellä kulkee usein paineet sekä paineensietokyky. Kuinka paljon välitämme siitä, mitä muut meistä ajattelevat? Miten oppia olemaan välittämättä häiriötekijöistä? Paineisiin kuuluu arvostelu ja kateus. Tarvitaan siis tervettä itseluottamusta. Omalla toiminnalla ja asenteella saa paljon aikaiseksi. Omiin taitoihin tulisi luottaa ja olla välittämättä muiden negatiivisista vaikutusyrityksistä. Asiat tulee opetella huolellisesti ja riittävällä ajalla. Puutteellinen valmistautuminen johtaa usein epäonnistumiseen.
Hevosihmiset ovat Persoonia isolla P:llä. Meillä myös omantunnon ja osaamistason pönkittäminen menee usein yli. Alalla on ihmisiä, joilla ei juurikaan ole koulutusta tai kokemusta tarpeeksi asiasta, jota ovat tekemässä. Tämän takia virheitä tapahtuu, välillä vaarallisia sellaisia. Juurikin virheet opettavat nöyryyttä, jos asian osaa käsitellä oikein. Valitettavan paljon kyllä alamme syyllistää muita omista virheistä, emmekä voi myöntää tehneemme virhettä. Saako virheitä siis tehdä ilman, että tuomitaan heti? Mikä on riittävä määrä virheitä oppimisen edellyttämiseen tai totaaliseen kasvojen menetykseen? Milloin erehtyminen on inhimillistä ja milloin vain pelkkää typeryyttä? Pitäkää vaan tekopyhänä, mutta rehellisyys on opittava siinä missä virheiden hyväksyminenkin.
Allekirjoittanut
