Pientä pohdiskelua.

Pientä pohdiskelua.

Ajatuskaasut ovat nyt muodostuneet aivopieruiksi…

Pahoittelen jo etukäteen, että tämän päivän postauksesta tulee varmasti yksi kirottu sillisalaatti! Yrittäkää seurata punaista lankaa… jota ei tod.näk. ole. Paljon on taas pyörinyt ajatuksia mielessä koskien työtäni, lähinnä valmentamista ja ratsuttamista sekä sen hyviä ja huonoja puolia. Ensinnäkin listasin mielessäni “loistavia” pointteja valmentajana olemisestani (ja pliis, höllätkää taas vannetta niin ei tarvitse avautua tietyllä foorumilla mahdollisesta ammattitaidottomuudestani):

1. Kiroilen paljon. Mikään ei patista kunnon koulutreenissä pitämään ne kädet kurissa, kuin muutama reipas p*rkele! Onneksi meillä ei käy herkkiä ihmisiä ja pienten lasten kuulen käytän “perhosta”.

2. En vastaa yleensä ikinä puhelimeen. Ihan syvältä kaivaa kännykkää taskusta hevosen selässä, loimen kanssa painiessa tai hevosia tarhattaessa! Minulla on superhieno sovellus nimeltä Fonecta Caller, näen kyllä kuka on soittanut! Jos on hengenhätä tai PAKKO saada vastapuhelu, laita ihmeessä tekstari!

3. Kuuluva ääni. En tarvitse mitään mikrofonia tai ääniliiviä, minun ääneni kuuluu (valitettavasti) kylälle asti! Eiköhän naapuritkin jo tiedä, mitä tarkoittaa puolipidäte… Ja ennenkuin joku tulee sössöttämään äänen säästämisestä, voin kertoa, ettei omani ainakaan ole kulunut yhtään näiden neljän aktiivivalmentamisvuoden jälkeen.

4. Toistojen tärkeys. Eräs tallityttö oli kuunnellut muita hommia tehdessään tunnin pitoa ja kysyi, että taisi olla tiukka harjoitus. Olin huutanut tuhat kertaa kuulemma putkeen, että “vielä kerran” ja “uudestaan”. Täydellisyyteen ei pyritä, mutta…

5. Mahtavat oppilaat. Ilman heitä ei minullakaan olisi työtäni! Meillä käy aivan uskomattoman ihania persoonia, jotka ovat aina valmiita auttamaan! Heille harrastaminen ulko-olosuhteissa on asennekysymys ja rakkaus lajia kohtaan.

Toisena asiana onkin vähän vakavampi asia. En tiedä kuinka paljon te noin valmennettavan tai ratsastuskouluoppilaan näkökannalta asiaa ajattelette, mutta valmentajana ja ratsuttajana törmään vähän väliä ihmisten kiittämättömyyteen. Pyrin olemaan reilu ja avokätinen. Kun olin ponityttö, ei meillä ollut varaa sikakalliisiin kilpaponeihin tai “nimien” valmennustunteihin. Silti tutustuin reiluihin ja avokätisiin ihmisiin, jotka näkivät taitoni ja antoivat minulle ratsastettavaksi hyviä hevosia. Tätä samaa haluan nyt tarjota uusille ponitytöille, joilla ei ole mahdollisuuta taloudellisesti tai muuten hankkia omaa hevosta. Meidän ponit eivät ole helppoja, mutta toimivia ja hienoja. Niillä täytyy oppia ratsastamaan, jotta voi pärjätä. Taidot eivät tule ilman työtä. Mielelläni annan ja tarjoan junnuille poneja ratsastettavaksi sekä kisattavaksi, mutta miten vaikeaa onkaan kiittäminen! Sanonta “kiittämättömyys on maailman palkka” pitää paikkansa.

Tarkoitukseni ei ole kerätä marttyyrin leimaa, nostaa itseäni jotenkin sankarin jalustalle eikä osoitella ketään sormella, vaan vähän laittaa teitä miettimään… Tällä alalla toimiminen ei ole helppoa eikä halpaa. En tee tätä huvikseni. Haluan, että oppilaani JA ponit menestyvät sekä siinä sivussa tienata leivän pöytään. En voi yksin kilpailuttaa kaikkia poneja, enkä haluakaan. Moni ihmettelee meidän järjestelmää, sillä en ota poneilla kilpailemisesta mitään ylimääräistä vuokraa – vain tarvittavat kulut. Mutta näin homma on jo vuosia eri ratsastajien kanssa toiminut. Jokaisella on yksi tai kaksi “nimikkoponia”, joita pidetään kuin omana. Mikäli homman tavalla tai toisella pilaa, ei paluu takaisin kuvioihin ole helppoa. Osaan onneksi antaa anteeksi ja ymmärrän varhaisteinien maailmaa mullistavat asiat. Kuten on sanottu; “luottamus on kuin paperi, kun se on kerran rypistetty, sitä ei saa enää sileäksi”. Nykyteinit eivät myös osaa hoitaa kritiikin antamista kuin Facebookissa vihjailevina (tai suorina) statuspäivityksinä tai nimettöminä puskista huutelemisina nettipalstoilla. Hei oikeasti, kyllä aikuiset ihmiset kestävät, jos te sanotte jotain kasvotusten! Minäkin olen jo sen verran vanha, etten jaksa enää netissä tai tekstareilla kyräilemistä… Sitä historiassa jo ihan tarpeeksi. Ystäviä voi olla valmentajankin kanssa, mutta ei sillä tasolla kun samanikäiset “bestikset” ovat.

Minusta on valtavan ihanaa, kun varsinkin hieman vanhemmat ratsastajat kiittävät aina ja joka kerta tunnin jälkeen tai sanovat, että “olipa taas kiva tunti”! Se yksi tai muutama sanakin antaa paljon palautetta! Toiset taas lähtevät hipihiljaa sanomatta juuri mitään… Se, että he palaavat joka viikko uudestaan tunnillensa kai kuitenkin kertoo jotain. No niin, sillisalaatiksihan tämä meni… Ideana siis, että miettikää mitä olette saaneet ja tavoittaneet. Joko vanhempienne, itsenne, puolisonne tai valmentajanne/ratsastuksenopettajanne toimesta – ja KIITTÄKÄÄ joskus! Jouluna on hyvä aika muistaa! 🙂

Kolmanneksi olen miettinyt ratsuttajan uraa. Missä ovat kaikki laadukkaat ratsutettavat? Toki jonkun täytyy tehdä ne ponit, harrasteratsut ja lämppärit, mutta olisihan se kiva nähdä oma naamansa Hippoksen jutun yhteydessä… 🙂 No ne ratsutettavathan ovat niiden olemattomien/tulevien VaB-kisatuloksieni takana! Pitää vain kehittyä ratsastajana ja laittaa jalkaa aina sopivan oven väliin. Kun tarpeeksi yrittää, niin ehkä joskus ihmiset näkevät että meitä “amatööriratsuttajiakin” on – eikä vain ne kolme henkilöä, jotka tässä maassa eniten hevosia tekevät.

Tässäpä siis tällaisia jyviä, kovin vakavahenkistä voisin sanoa! Toivon mukaan ei kuitenkaan liian provosoivaa, koittakaa pysyä housuissanne. 😉 Jouluun on kymmenen yötä, joten ollaan kilttejä – tontut ovat liikkeellä!

Allekirjoittanut

Pennie
Pennie
33 -vuotias hevosalan (ex-)ammattilainen, liiketalouden merkonomi sekä SRL:n I-tason valmentaja. Toimin Playsson.netin ja Hevoslehti RIDE:n taustalla, keskittyen hevosmedian tuottamiseen eri muodoissa. Opiskelen tällä hetkellä kansainvälistä liiketaloutta englanninkielisellä linjalla LAB:issa sekä työskentelen media-alan freelancerina.

33 -vuotias hevosalan (ex-)ammattilainen, liiketalouden merkonomi sekä SRL:n I-tason valmentaja. Toimin Playsson.netin ja Hevoslehti RIDE:n taustalla, keskittyen hevosmedian tuottamiseen eri muodoissa. Opiskelen tällä hetkellä kansainvälistä liiketaloutta englanninkielisellä linjalla LAB:issa sekä työskentelen media-alan freelancerina.

3 thoughts on “Pientä pohdiskelua.

  1. Kyllä se positiivinen (ja toisinaan negatiivinenkin) palaute auttaa oikeasti jaksamaan ja pitämään motiaaviota yllä. Itsellä omakohtaista kokemusta yksityishevosen hoidosta, josta saan kiitosta viikottain, ompa pariin kertaan kuultu "voi että olet rakas, olisin ihan pulassa ilman sua".. Kyllä tollanen lämmittää sydäntä, tietää että omaa tekemistä ja panosta arvostetaan. Jouluja sinne päin koko poppoolle:)

  2. Olen keski-ikäinen tätiratsastaja ja joskus viestinyt omalle opettajalle, ettei tunneilla tarvitse olla kohtelias, voi sanoa kyllä napakammin. Ja kun tuli sitten tilanne, että opettaja käytti napakampaa ilmaisua, olinkin ala-asteikäinen suorittaja, jolla suorituskynnys nousi tappiin ja yritystä riitti. Aluksi hätkähdin ja huomasin, että ehkäpä se opettajakin tunnistaa oppilaansa paremmin kuin oppilas itse ja edelleen opettaja käyttää myönteistä palautetta tunnilla. Toisille sopii napakampi opetustyyli, saa tekemään parhaansa, toisille taas pehmeämpi tyyli. Mutta joskus on kyllä hyvä ravistella meitä oppilaitakain. 😀

    Itse pyrin antamaan palautetta ja olen sitä antanutkin. Opettajani sopisi elämäntapavalmentajaksi, yritysvalmentajaksi tms. On niin kannustava ja positiivinen, voi kertoa huonotkin fiilikset ja luottamus on kasvanut näiden opetusvuosien varrella, nyt on vain tilanne, että ei aina riitä rahaa valmennustunteihin muuttuneen työtilanteen takia. Yksityisyrittäjä kun olen ja paikka vaihtunut uuteen ja sen mukana myös alussa kituutellaan.

    Jokaisella rats.opettajalla on oma persoonallinen opetustyylinsä, ei pidä astua vieraisiin saappaisiin ja pyrkiä olemaan muuuta kuin on, hyväksyä itsensä ja tapansa opettaa, sen mukaan valikoituvat myös opetettavat. Jos toki epäilee oma kärkevää kieltään, karkoittaako se pois ehkäpä niitä potentiaalisiakin oppilaita, jotka voisivat olla taitavia viemään ponia / hevosta kisoihin mukanaan, voi tällöin sitten pohtia, voiko omaa tyyliään pehmentää.

    Nämä nyt näin yleisesti, en siis tunne sinua rats.opettajana, mutta kiinnostunut kyllä olisin ykstunneista, mutta me taidamme olla liian kaukana sinusta saadaksemme tänne päin tuntia pitämään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *