Älä tuu droppaa mun tunnelmaa.

Päivän tarinatuokio. Nyyhkyvaroitus. Älä lue, jos alkaa ketuttaa.



Behind the scenes; Rosita, Roosa ja Mira.




“Helsinkiläinen perhe oli vierailemassa Orimattilan kotieläinpuistossa. Possujen, kanojen ja lampaiden lisäksi paikalla oli kaksi ponia, joilla pääsi ratsastamaan pienen kierroksen tallin ympäri muutamalla kolikolla. Perheen 3 -vuotias tyttö oli haltioissaan poneista ja äiti ehdotti, että ponin selkään kiipeämistä. Sehän sopi! Loppua ei meinannut tulla, isä maksoi kierroksen toisensa jälkeen, kunnes oli pakko lähteä kotiin. Mutta tämä ei jäänyt tähän…

Pian vanhemmat päättivät, että ainoan tyttären oli parempi kasvaa muualla, kuin Helsingissä, Malmin kerrostalokorttelissa. Perhe muutti Mäntsälään, joka oli kasvava asuinkunta Pohjois-Uudellamaalla. Äiti ajatteli, että kohta 4 -vuotias tyttö voisi aloittaa ratsastustunneilla käymisen. Sen verran hän oli innostunut poneista ja ratsastuksesta. Hankittiin ensimmäinen oma kypärä ja tuli sen ensimmäisen talutustunnin vuoro. Heti kättelyssä pieni ratsastaja kuitenkin putosi taluttajan huomaamatta hevosen selästä kuperkeikalla maahan ja säikähtäneenä ratsastuskerta jäi siihen. Viisaan äidin ansiosta tuli silti seuraava kerta, ratsuksi vain valittiin ratsastajalle oman kokoinen – shetlanninponi.

Vuosien aikana tyttö kasvoi, mutta ratsastus harrastuksena oli jäänyt pysyvästi. Koulukiusaaminen aiheutti ahdistusta ja väsymystä, ilman hevosia hän ei olisi selvinnyt. 12 -vuotiaana tyttö pääsi ensimmäistä kertaa estetunnille, ponikerhoon ja leirille. Vanhempien tuki oli korvaamatonta ja yläasteikäisenä tyttö ajatteli, että ehkä hevoset eivät olisikaan tulevaisuudessa pelkkä harrastus. Ratsastuksenopettajan avulla löydettiin tytölle sopiva ylläpitoponi, isä kuskasi trailerin kanssa kilpailuihin ja ratsastustunneille.

Peruskoulun päätyttyä tyttö oli onnistunut tutustumaan oikeisiin ihmisiin, jotka olivat vakuuttuneita hänen ratsastustaidoistaan ja motivaatiostaan. Hän sai ratsastettavaksi hyviä hevosia ja auttoi tallitöissä. Välivuosia kertyikin useampia, ennenkuin oli mahdollista päästä opiskelemaan hevosalaa. Tyttö sai kolme kertaa pääsykokeissa opiskelupaikan, mutta ei pitkän matkan takia voinut ottaa niitä vastaan – kunnes vanhemmat osoittivat taas tukensa ja omistautumisensa hevosharrastukselle. Perhe osti pienen maatilan läheltä uutta koulua, jotta tytön koulumatka olisi lyhyt ja hevoset voisi ottaa kotitallille asumaan.

[vieläkö jaksat lukea?]

Opinnot eivät olleet varsinaisesti haastavia, mutta päivät olivat silti pitkiä. Tyttö hoiti itse aamutallin ennen kouluun lähtöä, siivosi karsinat ja ratsasti useamman hevosen illalla ennen ruokintaa. Hän kilpaili, valmentautui, opetteli lukemaan hevosia ja vähitellen vieraat ihmiset alkoivat kysellä, ratsastaisiko tyttö heidänkin hevosiaan. Hän vastasi aina myöntävästi ja pian kädet olivat täynnä raakoja ja vaikeita hevosia. Kaiken päälle yksi perheen omista hevosista oli sairastunut krooniseen kaviokuumeeseen ja ruuna vaati jatkuvaa hoitoa. Koulun ruokatauolla tyttö ajoi kotiin antamaan ruunalle lääkkeet.

Lopulta tuli viimeinen silaus ja tyttö loukkaantui pahasti ratsastuksen yhteydessä. Sen seurauksena tyttö väsyi. Tätä hän oli pienestä pitäen halunnut tehdä, mutta voimat eivät enää riittäisi kuntoutumiseen, opiskeluihin ja tallin hoitamiseen. Hän sairastui burn outiin ja opinnot olivat jäädä kesken. Ilman ajantasalla olevaa ja ymmärtäväistä ryhmänohjaajaa olisi kaikki hevoshaaveet voitu unohtaa. Tehtiin uusi opintosuunnitelma, joka mahdollisti tytön opiskelut oman tallin avulla. Samalla tyttö, perhe ja ryhmänohjaaja tulivat siihen tulokseen, että voimakkaan tuen kanssa toiminimen perustaminen voisi olla hyvä idea. Näin toimittiin ja tytöstä tuli yrittäjä 21 -vuotiaana.

Ihmiset puhuivat hänestä pahaa. Tyttö oli kuulemma syntynyt kultalusikka suussa, eikä ollut päivääkään tehnyt mitään ansaitakseen hevosensa. Hän oli taidoton, typerä ja ylimielinen. Hän ei osannut ratsastaa, eikä pärjännyt kilpailuissa. Tästä tytöstä oli kuitenkin tullut nainen, joka tiesi mitä halusi hevosalalta ja mitä hän voisi itse sille tarjota. Aina ei ollut helppoa; tytön vamma ja kipu vaikeuttivat työntekoa, eikä ollut päivää, etteikö hän olisi miettinyt luovuttamista. Esteratsastus ei tullut enää kysymykseen, pian ei voinut enää ratsastaa kouluakaan. Kaikki oli kerralla viety ja tyttö sairastui toiseen burn outiin. Oli aika luopua kaikesta mikä oli siihen asti hänen elämässään ollut ykkössijalla ja suurin vaikuttaja.

Luovuttaminen ei tullut kysymykseen. Tyttö oli tullut liian pitkän ja vaikean matkan tähän pisteeseen. Hän oli liian tyhmä tai liian ylpeä lopettamaan. Kaikkea ei voinut heittää hukkaan. Jälleen hän päätti aloittaa alusta, tehdä jotain aivan uutta. Hän ei ollut koskaan työskennellyt missään muualla, kuin hevosten parissa. Osaisiko hän tehdä sittenkään mitään? Tyttö haki opiskelemaan uutta alaa ja sai opiskelupaikan. Varastossa ollut yritys kaivettiin uudelleen esiin ja tyttö ideoi toisenlaisen toimenkuvan. Hän oli aina pitänyt kirjoittamisesta, miksei sitä voisi yhdistää yrittämiseen? Olihan jo pari samanlaista ideaa ajettu markkinoille.

Häntä nimiteltiin tähdenlennoksi ja tuuliviiriksi… Miten tämäkään onnistuisi, kun tyttö oli kyllästynyt ja pilannut kaikki aiemmatkin ideat? Epäilyjä, panettelua ja mollaamista. Entinen koulukiusattu katsoi asioita eri silmin. Hän soitti monia itkuisia puheluita äidilleen. Jostain löytyi myös tukijoita; ideaan uskovia ihmisiä, yrityksiä, rakkaita ihmisiä ja ystäviä. Tämä oli riittävästi siihen, että uskaltaisi yrittää. Matkaan lähdettiin ilman yrityslainoja ja sijoittajia. Lähdettiin jotain rakentamaan täysin nollasta. Lähdettiin yrittämään, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tyttö tutustui jatkuvasti uusiin, mahtaviin ihmisiin. Pahat kielet eivät pystyneet vaikuttamaan siihen, millaisia henkilöitä tiimiin alkoi kerääntyä. Huumorintajuisia, persoonallisia, luotettavia ja innovatiivisia! Kuin olisi syntynyt toinen perhe. Tiimin ulkopuolelta tyttö tapasi myös muita alalla olevia ja hän huomasi pian, kuinka tärkeää verkostoituminen oli. Yhteistyö oli voimakkaampaa, kuin yksin oleminen. Työskenteleminen omalaistensa ihmisten kanssa oli kunnia. Ehkä kaikki vaiva, murheet ja vaikeudet eivät olleetkaan turhia!

Vähitellen tytön yritys ja tiimi alkoi löytää oman polkunsa. Mitä, jos kaikki voisivat osallistua avoimiin, hyvänmielen tapahtumiin? Jokaisen tapahtuman jälkeen tyttö oli kiitollinen kaikille mukana olleille ja onnellinen siitä, että oli löytänyt jotain, mikä oli mielekästä ja täyttäisi ratsastuksen kokoisen paikan. Päivääkään hän ei vaihtaisi pois, kaikesta on opittu. Kaikki oli kerrankin hyvin. Tästä olisi nyt hyvä jatkaa!”


“Sulla on synkkä ja myrskyinen iso ego, mulla on ehdotus, tee yksi eko teko. Anna mun olla rauhassa vähän seko.”

Hämmentävän possujunan ikuistamista.

Mauno miettii, mitä täällä oikein tapahtuu?

Suoraan katalogin kannesta, eikö?

Do that Vogue!


“Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa, mitä eilistä juttua jankuttaa.”

Allekirjoittanut

Pennie
Pennie
31 -vuotias hevosalan (ex-)ammattilainen, liiketalouden merkonomi sekä SRL:n I-tason valmentaja. Toimin Playsson.netin ja RIDE! -lehden taustalla, keskittyen hevosmedian tuottamiseen eri muodoissa.

Only registered users can comment.

  1. Hieno kirjoitus Penina! Olet käynyt mahtavan polun. Usko itseesi, vaikka muut eivät. Sisimmässään jokainen tietää, että polku jota kuljet on oikea ja juuri sinun näköisesi. Olet upea ja rohkea ihminen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *