Jokaisella on riippuvuus.
Vastaus on ”en”, sillä joku sitä miettii kuitenkin. En ole hankkinut uutta hevosta, vaikka otsikon olikin tarkoitus olla tarpeeksi provokatiivinen. Haluaisin vain kertoa riippuvuuksista, joita hevosurheilu ja alalla toimiminen teettää. Sain ensimmäisen oman ponini v. 2001 ja siitä se ajatus sitten lähti… Meillä roikkuu tallissa lahjaksi saamani taulu, jossa lukee, että ”horses are like potato chips – you can’t have just one”. Se on totta. Hevosia on tullut tasaiseen tahtiin piha täyteen. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun saa haltuunsa oman 14 hevosen tallin, aletaan olla vaarallisilla vesillä!
En tiedä miten tämän voi muotoilla nätisti ja ilman, että kuullostan siltä, kuin kultalusikka olisi painanut sulkijalihasta koko lapsuuteni. Meillä on vaan aina ollut hyvin helppo saada vanhemmat mukaan erilaisiin hevosenostoprojekteihin. Tätä ”työtä” olen jatkanut aikuisiällä. Ihan kamalaa miettiä, että jossain vaiheessa minulla oli itselleni kiintiö hevosten oston suhteen. Vuoden aikana sain tehdä ainoastaan yhdet kaupat (myynti tai osto) ja useammin kuin kerran lipsuin siitä. Tyhjän panttinahan hevoset eivät ole seisseet, sillä ratsastuskoulu ja valmennustalli työllistivät ne päivittäin. Näiden lisäksi oppilaat kilpailivat säännöllisesti. En siis ollut hevoshamstraaja, joka keräsi niitä ”huvin vuoksi”. Joillekin hevosille oli etsittävä uusi koti, jos ne eivät loppupelissä esimerkiksi sopineetkaan opetuskäyttöön.
Kun ratsastuskoulu lopetti vuosi sitten keväällä ja terveydentilanikin notkahti, tuli vastaan ehkä ensimmäistä kertaa realistisesti taloudelliset huolenaiheet. Millä tämä määrä ruokitaan, kun opetus ei enää tuo kauroja ämpäriin? Olen luopunut monesta hevosesta, mutta viime keväänä oli pakko myydä rakkaimmatkin opetusponit pois. Olisi ollut väärin niitäkin kohtaan, koska olivat jääneet työttömiksi. Sen verran itsekäs olin, että jätin kotiin vielä Tessan ja shettikset. Tessan kanssa meillä on pitkä yhteinen historia, Playssonista puhumattakaan. Lotta taas on ollut meillä varsasta asti, joten tunteet tulivat peliin. Miettiessäni tätä hevosmäärää, tulee väkisin mieleen ajatus; olenko riippuvainen hevosistani?
Taloudellinen paine on kova jokaisella. Tallin pitäjillää ei ole asiakkaita, koska ihmisillä ei ole enää töitä eikä rahaa. Pienyrittäjät (kuten minä) ovat lirissä samoista syistä – pakko keksiä jotain uutta koko ajan! Kilpailu kulutettavista euroista on kova. Hevosmarkkinoilla on täysin nyt ostajan paikat. Hevosista luovutaan, koska jostain täytyy säästää. Jo valmiiksi varakkailla ei ole mitään hätää, mutta keskivertokansalainen kärsii. Pitää miettiä tarkoin, miten rahansa kuukauden aikana käyttää. Silti kaikki liikenevä raha menee meillä hevosiin. Kauhulla seuraan koko ajan kasvavia kilpailumaksuja. Meillä ei enää valmentauduta tai kisata niin paljon kuin ennen. Ei ole kuitenkaan varaa sysätä kisoihin satoja euroja kuussa. Kuinka paljon helpompaa (= halvempaa) elämä olisikaan ilman hevosia, mutta silloin puuttuisi se sisältö. Minä en osaa muuta. Olen luotu tähän.
Riippuvuus… Tiedättekö, kun kaikki uusi tuoksuu tietylle? Uuden auton tuoksu, koiranpentu tai vauva. Minä haistan uuden ponin tuoksun ja se on paras tuoksu maailmassa! Se on uuden tarinan alku. Se kaikki mitä liittyy siihen, kun hankkii uuden hevosen! Varusteiden valinta ja järjestely, harjapakin hankinta, karsinan laittaminen valmiiksi… Ja lopulta saa painaa nenän kiinni uuteen poniin. Se tuoksuu vielä erilaiselle, kuin muut hevoset. Sitä ihailee tarhassa ja ensimmäinen ratsastuskerta kotona on aina yhtä jännittävä! Sitten huomaat, että on kulunut kymmenen vuotta hujauksessa. Ja vaikka vaikeita päiviä tulee, ei hölmönä osaa katua yhtäkään. Jokainen hevonen on ollut yhtä tärkeä. Sitä sanotaan rakkaudeksi lajiin!
Allekirjoittanut
