Raskaan työn raatajat.

Epäkiitollinen ala koostuu ahkerista ihmisistä.



Luin jonkin aikaa sitten Minna Niemisen tekstin ammattitaidon hankkinnan hinnasta hevosalalla. Se herätti sen verran ajatuksia, että tuumasin kirjoittavani ne tänne. Hevosala on kova ja osittain raakaakin bisnestä. Pikkutytöt haaveilevat omasta hevosesta, omasta tallista ja muusta siihen liittyvästä mahtavuudesta. He eivät onneksi tiedä kuinka kovasta työstä siinä on kyse loppupelissä. Tallinpitäjän työssä ollaan kiinni 24/7 ja yrittäjänä ei tunneta juurikaan vapaa-aikaa, ulkomaan lomamatkoja tai palkkapäiviä. Laskuja on vino pino ja kulut nousee. Tallityöntekijöillä ei ole sen parempi tilanne, ylityö- ja iltalisiä ei tunneta ja päivät saattavat venyä.

Aloittaessani talliyrityksen olin vasta 21-vuotias ja tein sen lähinnä pakon edessä. Saadessani opiskeluaikana burnoutin, joutui jostain tinkimään ja sain onneksi opiskella ammatin loppuun yrittäjän oppisopimuksella. Näin myöhemmin ajateltuna yrityksen perustaminen ei ollut järkevintä sitten kuitenkaan… Olen aina ollut kovapäinen ja perfektionisti työnteon suhteen. Tuntien pidon aloitin 16-vuotiaana ja asiakashevosten ratsastamisen 14-vuotiaana. Isoin kiitos siitä kuuluu ihmisille, jotka ovat uskoneet taitoihini. Asia, joka ärsyttää minua eniten on se, että ihmiset eivät tiedä tai heitä ei kiinnosta kuinka kovan työn tulos oma talli on. Valitettavasti en ole syntynyt kultalusikka suussa, jokainen hevonen on työllä hankittu, vaikka pahat kielet muuta kertoisivatkin.

Mitä sitten itse olen uhrannut tämän alan eteen? Ensinnäkin aikaa. Lukemattomia tunteja hevosen selässä, maneesin reunalla katsomassa ja kuuntelemassa, pulpetin ääressä teoriaa oppimassa ja kursseilla kouluttautumassa, kilpailuissa palelemassa, talikon varressa luovan työn ääressä, kentällä valmentamassa ja opettamassa sekä tietokoneen parissa jakamassa ajatuksia. Toisekseen rahaa. Ajan vanhalla autolla, en käy lomalla Kanarialla, en ostele merkkivaatteita tai käy kampaajalla. Kaikki ovat menneet talliin ja hevosiin. Osa omia rahoja, osa sukulaisten ja vanhempien sponsoroimana. Hevosissa on kiinni useampia kymmeniä tuhansia, varusteita tai tiloja laskemattakaan. Ja kuten hevosihmiset tietävät, euroja uppoaisi niin paljon, kun vaan voi työntää… Eräs tuttu ponityttö haluaa ratsastuksenopettajaksi siksi, että olen kuulemma kovin rikas. Kukapa haluaisi sitä mielikuvaa murentaa, mutta välillä mennään kädestä suuhun.

Kolmas asia on terveys. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi kärsii viimeistään, kun tekee hevosen pidosta ammatin… Huoleton on hevoseton, vai miten se meni? Selän välilevyvaurio ja välilevytyrä, kipukohtauksia aiheuttava stressimaha, päänsärkyä, hartioiden ja niskojen jumitusta, unettomuutta, väsymystä, murtunut ranne ja nenä sekä muutamat murtuneet sormet ja varpaat. Kiire ja kaikenlaiset huolet aiheuttavat stressiä, joka purkaantuu monelaisena eri oireena. Minulla se on maha. Yrittäjä ei juurikaan sairaslomalla mitään tee, lääkärissä käynti on turhaa, hommat on hoidettava. Siksi olisi kiva, jos tallinpitäjät saisivat arvostusta edes vähäisen osan siitä mitä ansaitsevat ottaen huomioon vaivan määrän. Silloin kun joku kehuu ja kiittää, sillä elää pitkään ja tulee valtavan hyvä mieli. Jes, olen onnistunut jossain! Harmi vain, että palaute on yleensä aina negatiivista ja annetaan nimettömänä kaiken maailman foorumeilla. Miksi emme koskaan muista positiivisia asioita ja antaa kiitosta siitä, mikä on hyvin?

Miksi tätä sitten jaksaa? Mieluummin teen sitä mistä nautin ja maksan kovemman hinnan, kuin istun toimistossa kahdeksasta neljään. Kaiken sen mitä olen antanut ja menettänyt hevosalan työn takia – ammattitaidon takia, on varmasti ja kliseisesti sanottuna sen arvoista. Mitään ei saa eikä opi, jos ei uhraa jotain sen eteen. Jos kaiken saa liian helposti, se ei kasvata luonnetta eikä sisua. Välillä tulee fiilis, että kaikki tulee aina tehdä vaikeamman kautta. Se voi ollakin hyödyksi ja opiksi tulevaa varten. Vaikka sillä hetkellä se ei siltä tuntuisikaan. Joskus sitä miettii, miten jaksaa jatkaa eikä vain yksinkertaisesti luovuta. Kai se on se sisu sitten, halu näyttää, että minustakin on johonkin ja että minusta tulee vielä enemmän. Ja tärkein palaute tulee oppilailta ja hevosten omistajilta. Kun epätoivon hetkellä joku saakin jotain rotia ja ratsastus alkaa sujua, se antaa voimaa jatkaa. Työt eivät lopu, aina on hevosia ja ratsastajia. Pitää vain löytää omanlaisiansa!

Allekirjoittanut

Pennie
Pennie
31 -vuotias hevosalan (ex-)ammattilainen, liiketalouden merkonomi sekä SRL:n I-tason valmentaja. Toimin Playsson.netin ja RIDE! -lehden taustalla, keskittyen hevosmedian tuottamiseen eri muodoissa.

Only registered users can comment.

  1. Olen niin samaa mieltä siitä että positiivista pitäisi jakaa enemmän. Ja mielellään suoraan kehun kohteelle, ei se kehu selän takana lämmitä. Hevosalalla on aina ihmisiä joiden kanssa on erimieltä asioista, koska tapoja toimia on niin paljon, mutta pitäisi muistaa kohdella muita kohteliaisuudella ja ystävällisyydellä. Onneksi aina voi aloittaa itse, muuttaa omia toimintatapojaan. Tsemppiä Penina, olet saavuttanut paljon, ja teet tosi tärkeää työtä nuorten harrastuksen edistämiseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *