Tunninpitäjän urakaari?

Missä vaiheessa tapahtuu ns. leipääntyminen?

Ensinnäkin – kiitos suuresti kaikista Facebook-, sähköposti- ja blogiviesteistä mitä olen tässä juhlapyhinä saanut! Ilmeisemmin ihmiset olleet lomilla aktiivisesti koneen äärellä… 😉 Sain ihania hyvän mielen kommentteja! Syteen tai saveen, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että tästä vuodesta TÄYTYY tulla loistava! 😉 Nyt starttasi myös blogini kolmas olemassaolovuosi! Joten menestystä vuodelle 2013!

Kaikesta huolimatta olen hevosalalla suhteellisen uusi yrittäjä. Koko pienen ikäni olen tehnyt ”uraa”, mutta ammatikseni tätä on tullut tehtyä vasta reilut neljä vuotta. Olin 21-vuotias aloittaessani oman yrityksen, kovin nuori siis. Tässä ajassa olen ehtinyt kuitenkin jo paljon! Suurimpina saavutuksina SRL:n hyväksyntä tallille, I-tason valmentajanpaperit ja oma ratsastusseura. Suhteessa olen siis miltei samassa tasossa kuin noin 40-50 vuotiaat perheenäidit, jotka ovat tahkonneet vuosia ratsastuskoulunsa kanssa. Tästä saattaakin johtua suuri ennakkoluulo, johon törmään silloin tällöin… Ei näin nuori voi osata mitään, saati toimia toisten valmentajana! Milloin voi lopettaa omien taitojensa epäilemisen, jos muutkin epäilee jatkuvasti? Se vaatii sitä, että täytyy koko ajan kehittyä, panostaa kouluttautumiseen ja omaan edistymiseensä. Saada omat oppilaat näyttämään taitonsa. Jotta on jotain, millä todistaa!

Hevosalalla yrittäjänä työskenteleminenkään ei ole helppoa. Päivät ovat pitkiä. Tallissaan on kiinni 24/7/365. Ympärivuorokautinen päivystäminen. Ja näin maneesittomalla tallilla ratsastetaan jokaisena vuoden aikana ulkokentällä, joten sen tarkoittaa valmentamista pienessä helteessä, vesisateessa, tuulessa, pakkasessa jne. Äärimmäisissä oloissa tunnit tietysti perutaan, mutta noin muuten. Vaikkei ratsastajille tulisikaan kylmä, niin en voi sanoa samaa itsestäni. 😉 Pitää vain oppia asennoitumaan ja pukeutumaan. Sitten tulevat ne pienet hevosihmisten piirit, jossa koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Täytyy kasvattaa paksu nahka ja oppia päästämään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Miten sekin on niin vaikeaa välillä, kun kuulee täyttä paskaa itsestään?

Mutta sitten se varsinainen kysymys – milloin tulee se hetki, kun ratsastuksenopettaja tai valmentaja leipiintyy työhönsä? Milloin ei jakseta enää välittää ratsastajien edistymisestä, vaan tunnit vain ”vedetään läpi” ja raha on ykkösenä? Minusta normaalit ratsastuskoulut ovat hyvä asia, siellä opitaan ne perusasiat. Mutta vaihtoehtojakin kyllä löytyy. Miksi pitää valita ne isoimmat, tehdasmaiset keskukset, joissa ratsastajia on 10-12 tunnilla? Ymmärrän, ettei monien ponityttöjen vanhemmat halua maksaa kalliimmista tunneista tai viedä lastaan kauemmaksi ratsastamaan kuin on helpompaa. Etenkin, jos lapsi pääsee itse kulkemaan tallille.

Olen tätä miettinyt itsekseni vuosia ja keskustellutkin viime aikoina ihmisten kanssa tästä. Tuleeko ratsastuskoulujen opettajille jossain kohdassa tilanne, jolloin niitä pienimpiä tai aloittelevimpia oppilaita ei jakseta enää opettaa? Panostetaan jo niihin enemmän ratsastaneisiin. Korvataan perusopetus pystyynkuolleilla opetushevosilla, jotka eivät reagoi mihinkään ja laitetaan vielä varmuuden vuoksi piuhat tai gramaanit päähän. Hirveän surullista, sanon minä. Niihin innokkaisiin, harrastuksen aloittaviin ratsastajiin kun pitäisi nimenomaan panostaa eniten! Heille pitäisi opettaa ne OIKEAT perusasiat helposti, hauskasti mutta niin, että niistä on hyötyä muutamankin vuoden kuluttua. Pienemmillä talleilla (kuten meillä) tässä vaiheessa karsiutuvat yleensä ne nuoret ratsastajat, jotka eivät halua ratsastaa motivoituneesti, vaan ”huvikseen”. Heille nämä isot keskukset todennäköisesti sopivatkin. Siihen ponin selässä matkustamiseen. Muille on tarjota vaikka mitä ja siloitella tietä kilparadoille. Röyhkeästi väitän, että minun vuoden tai kahden verran ratsastaneet oppilaani ratsastavat kirkkaasti paremmin, kuin isojen koulujen 5-7 vuotta ratsastaneet!

Minkä prosenttimäärän huomiota yksi oppilas saa ratsastustunnista keskiverrossa 12 oppilaan ryhmässä? Noin 5 minuuttia (jollet ole opettajan suosikki tai kehityksen kohde). Kannattaako 5 minuutista maksaa n. 25-40 euroa? Tarkoituksena ei ole nyt kehua omaa tai tallini loistavuutta, vaan taas istuttaa teidän päähänne vähän ajatuksia. Nostan hattua ratsastuskouluopettajille, jotka tekevät työnsä KUNNIALLA ja jaksavat kantaa vastuun oppilaidensa kehittymisestä. Vielä enemmän nostan hattua niille muille pienten tallien pitäjille, jotka viitsivät panostaa oppilaidensa edistymiseen viikottain – jopa pienemmällä palkalla! Valitettavasti vain on niitäkin ”rahat pois” ratsastuskouluja, joissa hevosten ja ratsastajien hyvinvointi saattaa tulla jopa kakkossijalla tuloihin nähden. Paasasin samasta aiheesta valmentajien suhteen syksyllä, jos joku muistaa?

Jotta isot ratsastuskoulut eivät saa pelkästään tässä lokaa niskaansa, mainitsen vielä aiheesta, joka oli kerrankin ht.netissä aiheellinen! Nimittäin se, etteivät ihmiset osaa valita talleja, joissa on koulutetut tunnin pitäjät. Eipä se pahemmin auta, jos löytää kivan pienen tallin, jos sieltäkään ei saa kunnon opetusta… Älkää tyytykö ”sinne päin” opettajiin/valmentajiin! Turhaa sitten ihmetellä, jos opetus on heikkoa, edistymistä ei tapahdu ja raha kyllä kelpaa.

Aihe lähti taas hieman raiteiltaan, mutta samassa teemassa pyöritään. Toivon hartaasti, etten minä koskaan koe leipiintymistä urallani joskus 10-20 vuoden kuluttua, vaan jaksan ottaa jokaisen uuden oppilaan vastaan samalla innolla! Jos saa kerran tehdä työkseen lapsuudensa unelma-ammattia, miksei pitäisi sitä niissä uomissa, jossa se on mielekästä loppuun asti? Valmentajalla ei pitäisi olla urakaarta, vaan suora linja ylöspäin! Mielestäni avaimena on kehittyminen ja taitojen ylläpitäminen. Onneksi on olemassa monia juuri sellaisia kokeneita ja vanhempia valmentajia! Heidät on ilo tuntea henkilökohtaisesti! Kiitos, Pennie is over and out!

10 comments on “Tunninpitäjän urakaari?”

  1. Ronja kirjoitti:

    Todella asiallinen postaus. Ei riitä, että on valmistunut Ypäjältä master-opettajaksi, vaan pitää osata asiansa ja siirtää oppi tuntilaisille. Ja meidän opettaja totisesti osaa tämän. Olen 7 ja puoli vuotta kuunnellut hänen oppejaan ja saan olla todellakin tyytyväinen, että käyn juuri tuolla ratsastamassa. Lisäksi hevoset eivät ole automaatteja, vaan sieltä löytyy haastetta sellaista etsivälle. Meidän opettaja huomioi kaikkia tasapuolisesti ja on perillä siitä, minkälaisilla hevosilla kukin meistä pystyy ratsastamaan ja mitä kukin meistä osaa. Ja todella tärkeä juttu on se, ettei peräänanto ole meidän tunneilla pääasia -ei kuitenkaan anneta hevosten kulkea pää taivaassa, vaan haetaan rentoutta ratsastajalta jonka kautta hevonen rentoutuu. Tottakai siitä tulee heti positiivista palautetta, jos hevonen kulkee peräänannossa.

    Tosi monesti kuulee, kuinka ikäiseni ja nuoremmat ratsastajat valittavat, kun ei opi mitään tunneilla. Se johtuu joko siitä, ettei viitsi kuunnella kunnolla opetusta tai sitten opettaja ei osaa hommaansa riittävän hyvin. Ja jos yrität auttaa ehdottamalla vaikkapa tallin vaihtoa, niin vastaus on "noku siel on niin kivat hepat". Okei, jokainen päättää itse missä ratsastaa, mutta mielestäni kannattaisi miettiä, mitä siinä tilanteessa ratsastukselta haluaa. Jos haluaa oppia lisää ja enemmän, niin "kivojen hevosten" takia tallille jääminen on aika typerää.

    Itse olen aina ollut tavoitteellinen ratsastaja, olen halunnut oppia ja tehdä. Mulla oli joskus (ja taitaa olla edelleen) muutama kaveri, jotka vain halusivat istua hevosen selässä, eivätkä tehneet mitä opettaja käski. Ja arvaten, se ärsytti todella. Minustakin pienempi talli, jossa oikeasti ratsastetaan tunnolla on parempi kuin iso, 30 hevosen keskus, jossa opetus on "vähän sinne päin". Kerrassaan tosi hyvä postaus, juuri tällaista tykkään lukea! 🙂

  2. Kirsi Temonen kirjoitti:

    Kiva lukea näitä sinun postauksiasi, sen varmaan huomaatkin kun kommentoinkin. Löysin sivusi vastottain, mutta kirjoitat herättävästi samalla uskaltaen jakaa omia näkökantojasi ilman, että kaikki olisivat samaa mieltä. Se vaatii jo osaamista myös siltäkin kannalta, että luottaa omiin kykyihinsä siinä mitä tekee. Onnittelut!

    Oppiminen on vuorovaikutusta, oppilaat erilaisia samoin opettajat. Ratsastuksessa varsinkin opettaminen että vastaanottaminen ei todellakaan ole helppoa, etenkin silloin kun haluaa kehittyä eteenpäin. Ja se, miten oppilas käsittää opettajan, voi aiheutaa niin oppilaassa kuin opettajassakin "kohinaa". Kummatkin yrittävät parhaansa, opettaja osaa opettaa, oppilas varmasti ymmärtää, mutta toteutus ei onnistu, ja harmikseen voi käydäkin niin, että molemmat turhautuvat ja saavat signaalin itselleen, etten osaa. Jos tilanteessa ei kyetä jakamaan kesksutellen tunnin antia, voi väärinkäsitykset levitäkin epämieluisalla tavalla.

    Oppilas viestii, ei opettaja osaa. Opettaja taas kokee, että oppilas ei osaa, ei kannata. Pienemmässä ryhmässä vuorovaikutus onnistuu jos suhde ratsastuksenopettajaan sekä oppilaan kesken on luottavainen ja kyetään puhumaan avoimemmin.

    Minulla käy yksityisopettaja, opettaa selkeäsi, jään pohkeilla naputtamaan, tulee huomautus, ymmärrän opettajan viestin, lopetan naputuksen ja revin sisäisesti hiuksia päästäni, mikä pälli olen kun taas jään kiinni samasta virheestä.

    Sama tilanne, toinen opettaja, huomauttaa liikkuvista jaloista, mutta nyt viesti ei saavuta minua, vaikka ymmärrän, että liikkuvat pohkeet, mutta en kykene toteuttamaan ohjetta täysin. Jään naputtamaan kantapäillä pientä ärsyttävää liikettä, minkä huomaan jälkiäteen videolta ja sitten tajuan, että tätähän se opettaja tarkoitti. Ensimmäinen opettaja jaksoi huomauttaa naputuksesta: Nyt naputat pohjetta, mikä johtuu laiskasta hevosesta ja nyt sinun pitäisi antaa ponille rauha kun se liikkuu ja vasta sitten antaa pohjetta kun pitää huomauttaa. Toinen opettaja huomautti, mutta ei jatkanut pidemmälle, ohjeistus jäi minun kannaltani hieman vajavaiseksi.

    Tässä huomaa, miten oppilaat ovat erilaisia, toinen tarvitsee opettajan kannalta pitkän selvityksen, toiselle oppilaalle, lyhyt viesti olisi voinut mennä jo perille, mutta näin erilaisia me olemme.

    Leipääntyminen työhönsä tulee väsymyksestä, rutinoitumisesta ja käy niinkuin laiskalle hepalle, turtuu apuihin. Menee kyllä, mutta juuri riittävästi välttääkseen ratsastajan huomautusta juuri sillä tasolla, että välttyy raipalta / pohkeilta, mutta se syttyminen puuttuu.

  3. Pennie kirjoitti:

    Kiitos kommenteista! Mukava lukea muidenkin ajatuksia, eikä vain yksin paasata! 😉

    Kirsi, olet oikeassa oppimisen suhteen! Jokainen ihminen oppii erilailla, unohdin sen vaan tähän asian yhteyteen mainita!

    Tässä pari vanhempaa juttua aiheeseen liittyen:

    http://pennien.blogspot.fi/2011/09/ratsastaja-nimelta-teflonpannu.html

    http://pennien.blogspot.fi/2011/01/valmennustunnin-perusteet.html

  4. ainoo kirjoitti:

    ihanaa tekstiä taas jälleen!
    Mä oon ite ainaki niii huono kommentoimaan ja laitan sen laiskuuen piikkiin mutta ehdotan että laittaisit tohon tekstin alle semmoset napit esim. "tykkäsin" "luin" tmv. 🙂

    1. Pennie kirjoitti:

      Kiitos. Tekstien alle ilmestyi nyt toiveestasi arvostelutähdet! 🙂

  5. Hanna kirjoitti:

    Aloitin ratsastuksen uudelleen monen vuoden tauon jälkeen 1,5 vuotta sitten. Kävimme työporukalla ratsastuskoulussa ja aloin vuokraamaan yksityistä siinä sivussa, nyt kesällä uskaltauduin sillä ensimmäistä kertaa kouluvalmennukseen ("Hui, valkathan on vain kisaajille! Minuthan nauretaan ulos kun en ole niin taitava kuin muut!") ja huomasin eron perusratsastuskoulun, jossa ratsastuksen ohjaajat vaihtuvat tiuhaan, sekä kouluttautuneen ja motivoituneen valmentajan välillä. Edistyin muutamassa valmennuksessa enemmän kuin koko vuoden aikana ratsastuskoulussa. Ei sitä eroa tiedä jos ei osaa kyseenalaistaa tai ole mahdollisuutta/rohkeutta kokeilla vaihtoehtoja 🙂 voi myös tulla tunne että itsessä on jotain vikaa kun ei edisty ja siksi ei uskalla vaihtaa paikkaa, mutta ehkä vika onkin siinä ettei saa tarpeeksi ohjausta edistyäkseen?

  6. Hanna kirjoitti:

    Lisättäköön vielä että paitsi ohjaaja, myös ryhmäläiset vaihtuivat verrattain usein ja olivat hurjan eri tasoisia, jolloin käytännössä edistyneemmät joutuivat tehtäviin keskittymisen sijaan väistelemään aloittelijoita 7 hengen ryhmässä. Toki on maneesin/kentän koostakin kiinni minkä kokoinen ryhmä on liian iso, mutta ei sitä huomiota kovin montaa minuuttia enää irtoa jos tunti kestää 45 minuuttia. Valmennuksissakin porukka vaihtuu mutta ainakin tähän mennessä valmentaja on osannut muunnella tehtävät kunkin ratsastajan ja hevosen tason mukaan, kuitenkin niin että jokaiselle kerralle löytyy haastetta. Ja siellä jokainen ainakin suunnilleen saa jo hevosen kulkemaan haluamaansa suuntaan 🙂

    1. Pennie kirjoitti:

      Asiaa puhut sinäkin! On todella kemioista kiinni, mikä valmentaja/opettaja + oppilas suhde toimii niin, että siitä on eniten hyötyä edistymisen kannalta!

  7. Sarpapa kirjoitti:

    Itse ihan samaa mieltä! Itse ratsastin n.6 vuotta ratsastuskoulussa, jossa en oikeastaan kehittynyt, vaan jäin rullaamaan paikoilleni. Lopulta sain uutta intoa ratsastuskeen ja vaihdoinkin nykyiselle tallille. Sielä olen mm. päässyt kilpailemaan sekä nyt tallin omaan valmennukseenki (apua). Tykkäsin tekstistä ja muutenkin tässä blogissa on niin paljon asiaa 😀

    1. Pennie kirjoitti:

      Kiitos. 🙂 Sehän se onkin, että pitää uskaltautua kokeilla jotain muutakin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *