Emmekö osaa enää ottaa kehuja kehuina? Ja blogin 600. postaus!
Ratsastus on arvostelulaji, mutta tuppaamme elämään sellaisessa maailmassa, jossa olemme koko ajan tekemisistämme arvosteltavana. Osaammeko siis ottaa palautetta vastaan oikein? Ratsastuksenopettajan tai valmentajan ammattitaidosta kertoo paljon kyky antaa palautetta. Meidän tulee saada ratsastustunnilla kommentteja, sillä ainoastaan niiden kautta voimme kehittyä. Miten sitten positiivinen palaute eli kehut? Voiko kehittyä pelkkien kehujen ansiosta? Todennäköisesti ei. Tarvitsemme myös kritiikkiä avaamaan silmämme. Se, milloin kritiikki on asianmukaista ja milloin ei on taas häilyvän rajan takana.
Kun opetellaan opettamaan ratsastajia, on palautteenannossa esimerkkinä hampurilaismalli. Palaute siis annetaan kolmessa osassa; positiivinen, kritiikki ja positiivinen. Jos ratsastuksenopettaja aloittaa aina lauseen ”ei noin”, se lamaannuttaa nopeasti reippaammankin ratsastajan. Mikäli taas muotoilee palautteen muotoon; ”pohkeenväistössäsi oli riittävästi ristiastuntaa, mutta takaosa jäi. Tsemppaa seuraavalla toistolla”, saattaa saada oikeanlaisen reaktion satulassa. Joillekin on vaikeaa vastaanottaa minkäänlaista palautetta (ks. teflonpannu), kun taas on sellaisiakin ratsastuksenopettajia, jotka eivät osaa tai vaivaudu muotoilla palautettaan minkäälaiseen muotoon. Kuka haluaa maksaa tunnista, jossa ainoa kommentti on ”hyvä”.
Kehut ovat sitten asia erikseen. Miksi on niin vaikeaa saada kehuja? Ovatko kehut nykyään teennäisiä vai ihan aitoja ja voiko niitä erottaa? Kummallinen piirre nuorison somessa on nämä vakituiset kehut kuvissa ym. Onko ne oikeasti rehellisiä kehuja? Aloin pohtia miten oma kehujen vastaanotto on muuttunut kyynisemmäksi. Johtuuko se, etten osaa suhtautua mahdolliseen kehuun vilpittömästi siitä, että hevosmaailmassa saa niin helposti paskaa niskaansa. En osaa ottaa kehuja ilman, että epäilen taka-ajatuksia suuntaan jos toiseen. En usko, että olen tämän asian kanssa yksin. On paljon ihmisiä, jotka antavat kehuja sarkastisessa tai teennäisessä mielessä. Se heikentää aidosta asian puolella olevia, niiden aitojen kehujen antajia. Vai onko jopa niin, että kehumisesta on tullut liian helppoa? Ei ylitsevuotavaan ylistykseenkään osaa suhtautua realistisesti. (Minulla oli aikoinaan hetken sellainen täti valmentajana, jonka mielestä olin olympiamateriaalia ja rumppanen tammani oli 10 000 euron pommi.)
Jos haluaa itsestään saada palautetta, kannattaa turvautua johonkin hevosaiheiselle keskustelupalstalle. Sieltä ei taatusti saa realistista kuvaa. Siksi voikin olla niin vaikeaa ottaa kehuja vastaan. Me osaamme ottaa itseemme kritiikin ja negatiivisen palautteen, mutta kehuja ei suomalainen osaa vastaanottaa oikein. Ylläolevan (nimettömän) kommentin bongasin foorumilta. Siinä kyseltiin ketä bloggaajaa kadehtii ja nimeni löytyi sieltä. Välittömästi otin kommentin puhtaana kettuiluna ja sainkin vastaukseksi, että sääli. Kuinka paljon vaikuttaa se, kuka kehuja antaa? Jos tuon kommentin olisi antanut vaikkapa joku valmennettavani, olisin vielä voinutkin suhtautua oikein siihen. Tosin tuokin lausahdus on niin ylitseampuva, ettei tosikaan… Toisaalta taas mummon kehut laitetaan eri tasolle kuin vaikkapa oman valmentajan kehut. Mummon mielestä olet aina paras ratsastaja no matter what. Kissa kiitoksella elää ja niin ehkäpä me ratsastajatkin. Kehun jälkeen on hyvä jatkaa.
Mitä mieltä olette? Osaatteko vastata esittämiini kysymyksiin?
Hyvä kirjoitus, tuli tarve kommentoida! Kehut piristää aina niin kauan kun niitä voi ottaa vastaan KEHUINA. Luulen että jokaisesta tilanteesta löytyy jotain pientä kehun aihetta, se pitää vain löytää ja kehua sitä ns. "suoraan sydämestä". Silloin vähenee ylitsevuotava teennäinen hehkutus ja kehumisen aihe on aito. Se kehun antaja todellakin vaikuttaa, onko se vieraileva huippuvalmentaja joka kehuu hevostasi laadukkaaksi vai 10-vuotias lapsi, jonka mielestä hevosesi on upea ja hieno ja mahtava jne. 😀
Kiitos kommentista! 🙂 Hyviä pointteja!