Ylpeys ja ennakkoluulo.

Ylpeys ja ennakkoluulo.

Eikö ole rasittavaa olla paras ja aina oikeassa?

Nyt sohaistaan taas vähän kepillä kusiaispesään, niin saadaan vipinää! Otsikosta voitte päätellä jo osittain aiheen ja haluan korostaa, että todellakin syyllistyn tähän kaikkeen aika-ajoin itsekin! En siis ole pyhimys tässä(kään) asiassa! Eli taas se pääkysymys; miksi hevosalalla on aina itse paras kasvattaja/valmentaja/ratsuttaja/tallinpitäjä/kilparatsastaja ja se oma tapa on aina ainoa oikea?

Tiedätte tyypin. Hän on se, joka vastaa kun kysyt jotain joltain muulta ja aloittaa itsensä tai toimintansa ylistämisen. Hän on se, jolta löytyy paras täysihoitopaikka, tehokkain ja edullisin ratsutus, laadukkaimmat valmennustunnit, menestyneimmät kasvatit ja lista jatkuu… Ei ole mitään pahaa, jos mainitsee oman osaamisensa, mutta milloin sekin menee liian pitkälle? Eikä siinäkään vielä mitään, jos asiat on toimintaympäristössä ok, mutta entä jos todellisuus on jotain aivan muuta? Tästä parhaimmat todisteet löytyvät eri hevosalan yritysten FB- ja nettisivuilta. Tsekatkaapa joskus huviksenne! Löytyy kuulkaa vaikka minkä tason ihmisten suosituksia ja omantunnon pönkittämistä seuraluokkien kisatulosten muodossa. Haukataan liian isoja paloja, halutaan kaikki heti nyt maneesista kävelytyskoneeseen. On sitä ja tätä erikoiskurssia ja -palvelua (kun hinnasta sovitaan). Uskomattomia moniosaajia! Alan koulutus ei ehkä ole tärkeää, onhan 20 vuoden kokemus!

Se on totta, että useimmat hevosihmiset ovat ylpeitä ja jopa koppavia. Vahvistetaan sitä oman osaamisen parhautta, vaikka millä keinoin. Olen itse ylpeä, sen myönnän, mutta silloin tällöin, joku tai jokin asia pudottaa taas jalat maahan. “Hetkinen, ei se mennytkään näin.” Viime aikoina olen törmännyt siihen, että kun kysyn vaikka joltain toiselta pikkutallilta yhteistyötä tallipaikan tai muun asian muodossa, vastaus on ei. Ja heti perään selitys, vaikka juuri joku sanoi, että hei – siellä on tilaa, kysy sieltä! Tässäkö taas ilmenee se oma ylpeys sekä ennakkoluulo muita hevosyrittäjiä kohtaan? Ei voida vajota niin “alas”, että tarjottaisiin palveluja “kilpailijalle”. En usko olevani uhka kenellekään tällä seudulla. Uskokaa tai älkää, minulla on täysin eri suhinat kuin kerätä perus ratsastuskouluoppilaita tai tarjota pelkkiä täysihoitopaikkoja! 😉

Juuri puhuimme täällä Marikan kanssa, kuinka suomalaiset valmentajat keksivät omia “metodejaan”. Osa on otettu, kopioitu ja muokattu esimerkiksi Saksasta. Ne vain viedään liian pitkälle huipputehokkaana mainostaen. Niistä ei loppupelissä ole välttämättä oikeaa hyötyä, jos kyseinen tekniikka vaatii ensin 10 vuotta lämmittelyä ja sitten saakin jo vaihtaa hevosta. Keski-Euroopassa hevoskulttuuri on jotain aivan muuta ja sieltä sopiikin ottaa malleja, mutta miksei niitä saada toimimaan? Ymmärrän vanhat ravisedät, jotka ovat tehneet aina ja ikuisesti samalla tavalla hevosasiat. Entä sitten nykyajan näppärät ja tehokkaat ratsutädit, jotka eivät osaa noukkia eri metodeista parhaita puolia ja käyttää niitä yhdessä? Koska oma tapa on paras tapa, viis siitä toimiiko naapurin paremmin! Pitääkö viedä metodinsa uskontoon asti?

Jos joku kysyy, suosittelen parhaani mukaan muitakin hevosalalla työskenteleviä! Mikäli en pysty itse tarjoamaan ratsutuspaikkaa tai muuta haluttua, lupaan selvittää asiaa ja ilmoitella muita vaihtoehtoja. Se on mielestäni asiakaspalvelua. Miksei voi sanoa paria hyvää sanaa kollegasta? Kummallista myös, miten kilparatsastajien taso vaikuttaa heidän asenteeseensa. Olen tavannut lukemattomia itseriittoisia valmentajia ym. joiden taso on ollut jotain joskus kultaisella 80-luvulla ja tulokset jossain loppupäässä, mutta mainosta omasta täydellisyydestään kyllä löytyy! Paljon melua tyhjästä. Useita eurooppalaisia GP-tason kouluratsastajia tavanneena ja heidän kanssa jutelleena, voin kertoa, että he jos ketkä ovat sydämellisiä ja ystävällisiä ihmisiä! Taviksia. Heidän ei tarvitse enää korostaa omaa osaamistaan.

Itse en tällä hetkellä voi mennä kisatulosten siivellä. Se on tehtävä viidakkorummun avulla. Kun kilpailin edes “jollain” tasolla, hajotin selkäni ja homma jäi kesken. Sitten keräilen itsetunnon rippeet ja aloitin uudestaan toisen lajin parista. Erikoisia hevosia, heikkoja tuloksia. Onneksi osa ihmisistä uskoo siihen, että osaan jotain myös kisaradan ulkopuolella ja olen saanut tasaisen tahtiin hevosia ratsutettavaksi. Hyvä lopputulos hevosen kanssa leviää nopeasti (vaikka negatiivinen leviääkin paljon nopeammin). Odotan vielä sitä omaa ponnahduslautaani. 🙂 Omistaan täytyy olla ylpeä, kun siihen on aihetta. Muuten ei palaute välity eteenpäin. Täytyy olla tyytyväinen, että töitä on enemmän kuin ehtii tehdä ja voi itseään kehittää eteenpäin. Pitää oppia paksunahkaisesksi ja nöyräksi – vaikka kantapään kautta. Olenkin sitä mieltä, että olen kehittynyt vuosien aikana. Jessekin sanoi, että olen nykyään ihan nössö. 😀 Sitä oppii myös katsomaan itseänsä peilistä ja etsimään sieltä niitä vikoja, joita korjata. Suosittelen samaa teille muillekin!

Allekirjoittanut

Pennie
Pennie
33 -vuotias hevosalan (ex-)ammattilainen, liiketalouden merkonomi sekä SRL:n I-tason valmentaja. Toimin Playsson.netin ja Hevoslehti RIDE:n taustalla, keskittyen hevosmedian tuottamiseen eri muodoissa. Opiskelen tällä hetkellä kansainvälistä liiketaloutta englanninkielisellä linjalla LAB:issa sekä työskentelen media-alan freelancerina.

33 -vuotias hevosalan (ex-)ammattilainen, liiketalouden merkonomi sekä SRL:n I-tason valmentaja. Toimin Playsson.netin ja Hevoslehti RIDE:n taustalla, keskittyen hevosmedian tuottamiseen eri muodoissa. Opiskelen tällä hetkellä kansainvälistä liiketaloutta englanninkielisellä linjalla LAB:issa sekä työskentelen media-alan freelancerina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *