Unohdin olla parempi.

Elämämme kovia aikoja, ystävät hyvät. Omalta kohdaltani se on jo vuosia tarkoittanut hevosmittayksikössä sitä, että nk. hevosharrastus on ollut sarjan arjen sanelemia pakkotoistoja. Unohtakaa kaikki ilo ja riemu mitä hevoset voivat tuottaa ja keskittykää vaan siihen paskan siirtelyyn, ruokkimiseen sekä ponivaimon ja trailerikuskin roolina olemiseen. Lopettaa ei halua, kun ei muustakaan tiedä.

Itseäänhän tässäkin saa syyttää. Joskus aikoja sitten luovuin siitä ajatuksesta, että ratsastaminen on kivaa. Ei se ollut, kun sattuu/sattui joka paikkaan, mutta kivunkin kera on oppinut elämään. Pidemmälle ajateltuna en ole tainnut ikinä ratsastaa niin, että kyseessä olisi ns. huviajelua. Aina on ollut alla joko asiakkaan hevonen tai muuten x pisteeseen pyrkivä tavoite. En osaa ”vain ratsastaa” tai matkustaa, koska se on niin rentouttavaa. Ja vtut on.

Oikeastaan siis loppupelissä täydessä ymmärryksessä kropan ja mielen kanssa päätimme antaa olla. Olen myös nykyään aivan liian mukavuudenhaluinen. Inhoan sadetta ja kylmää, enkä tykkää puuhailla tallissa, jos siellä on hälinää ja muita ratsastajia omissa hommissaan. Lisäksi haluaisin jonkun vahtimaan, kun ratsastan. Sitä tulee nopeasti epävarmaksi ja alkaa pelottaa.

 

”Ennen oli ennen ja nyt on nyt.”

 

Mutta mutta… nyt on taas alkanut houkuttaa. Sen verran on tulossa ehkä hyviäkin muutoksia, sillä vaihdamme tonttia joulukuun puolella. Muutamme Ypäjän keskustasta pienempään paikkaan muutaman kilometrin päähän. Honkala on meille liian iso, työläs ja kallis pidettäväksi kaiken muun työn ohella. Täysihoitoasiakkaat lähtevät marraskuun lopulla, joten meille jää vain omat hevoset. Tässä saattaa olla allekirjoittaneelle tilaisuus kaivaa saappaat kaapista ja puhaltaa pölyt ratsastushousuista! 😅 Oppisinko vain harrastamaan, jos kroppa tottelisi selkätukia ja kipulääkkeitä sen verran? Kun ei tarvitse vaatia itseltään mahdottomia enää.

Olen unohtanut olla parempi hevosen omistaja, ratsastaja ja hevosharrastaja. Milloin tästä kaikesta hävisi hohto? (Vastaan itse: jo noin kymmenen vuotta sitten.) Olisi kiva vain puuhailla hevosten kanssa ilman kiirettä ja käydä miehen kanssa maastolenkeillä. Hänestä on tullut taitava ja niin motivoitunut, että väkisinkin iskee itselle kyynisyys ja huono omatunto. ”Älä perkele nauti, kun et tiedä miten minuun sattuu kaikki tämä.” Eihän noin voi kenellekään sanoa, etenkään sille kaikkein rakkaimmalle ihmiselle.

 

Duke ei vielä tiedä mihin joutuu…

 

Uuden vuoden lupaukset on perseestä, joten vanhan vuoden lupauksena aion parantaa tapani ja aloittaa tosissani harrastamisen. Tai siis en tosissani, sitähän tässä juuri yritän välttää… Pitäisi kai hankkia joku pystyyn kuollut hevonen, joka kestäisi kaiken valittamisen. Samallalailla, kuin vanhoilla ukoilla iskee tarve saada nuoria naisia on minulla jokin kompensaatio hevosen omistamiseen. Vaikken yhtään kilpaile tai edes ratsasta, alkaa ahdistaa, jos hevosia on alle kymmenen. (Nyt niitä taitaa olla ja ihan hyvä niin.)

Tulevaisuutta varten sijoittaminen ei mielestäni ole kuitenkaan huono asia. Kaiken järjen mukaan Alex kehittyy yhä eteenpäin ja tarvitsee jossain vaiheessa nuoren kilpahevosen. Miksipä en siis ole oma-aloitteinen ja mennä pamauta ostamaan meille puoliverivarsan. No näinhän minä nimenomaan tein ja nyt meillä on Latviassa kasvamassa puolivuotias ori Duke. Tyyppi on tällä hetkellä noin 140 cm, eli joku sotanorsu sieltä on tulossa. Summa summarum, pelaan myös omaan pussiini, joten Duken avulla harrastukseni ei voi hiipua vanhojen hevosten ohella.

Tällä mennään… P.S. Ollaan taas keväällä telkkarissa, nyt Maikkarin puolella. Varoituksena vaan.

 

Pqv3hiy

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *