Kun olin esteratsastaja.

Kun olin esteratsastaja.

“Voisitko kertoa vähän siitä ajasta, kun kilpailit esteitä? Esim. mitä kisoja kävit, millä tasolla, millaisilla hevosilla?” –Kenttäratsastajaksi Pyrkivä

Aikojemme alussa kävin ratsastustunneilla tallilla, jossa sain mennä aina shetlanninponeilla. Kasvettuani äiti päätti, että jatkan loogisesti (?) isompien ponien kanssa, joten aloitin tunnit islanninhevostallilla. Neljä vuotta painoin menemään issikoilla, kunnes tulin siihen tulokseen, että ratsastuksesta täytyy saada muuta irti. Niinpä vaihdoin 12-vuotiaana tallia taas ja tutustuin esteratsastukseen. Sydän meni edellä ja minä perässä.

Enpä osaa selittää, miksi esteet oli se juttu. Ehkäpä juuri vauhti ja adrenaliini radalla ollessa. Esteratsastus on koulupuolta rehellisempää – jos puomi putoaa tai hevonen kieltää, niin se on sillä selvä. Ei tuomaripeliä, ei mielipidekysymyksiä tai näköeroja. Muistan, kun olin ihan ensimmäisillä estetunneilla nuorella russponilla ja hyppäsimme 70 cm okseria. Poni jäi jalastaan takapuomiin kiinni ja lensimme kuperkeikan esteen toiselle puolelle. Tuntia katsomassa olleet ihmiset olivat aivan järkyttyneitä, mutta mitä tekee pikku-Penina? Pudistelee hiekat housuista, kypärästä ja hanskoista, kiipeää selkään ja hyppää uudestaan…

Kun sain Playssonin kilpailimme 40-60 cm esteluokkia ja silloin pääsin niin sanotusti vauhtiin. Ruusukkeita tuli ja nälkä kasvoi syödessä. Meillä oli silloin kaksi isompaa ponia, Lori ja 4v. Tessa, joilla en kuitenkaan voinut syystä tai toisesta kilpailla (Lori oli überkuuma ja Tessa liian nuori ja epävarma). Muuttaessamme Hämeenkoskelle oli vihdoin mahdollisuus saada kunnon estehevonen. Sopivasti entinen valmentajani Tiina Heltimoinen Mäntsälän ajoilta laittoi yleiseen jakoon sähköpostin, jossa etsi lapsen saamisen takia ylläpitokotia raa’alle latvialaiselle puoliveriselleen. Sovittiin koeratsastus ja niin löytyi elämäni rakkaus, Sengrijs aka. Naape.

Aloitimme seuratasolla 60 cm luokista. Hevonen hyppäsi vähän sinne päin tekniikalla enkä itsekään ollut yhtään sen parempi uuden, ison hevosen selässä. Mutta siitä se lähti. Pikkuhiljaa kivuttiin luokkia ylöspäin, Tiina valmensi, samoin silloin tällöin Sanna Backlund. Alueluokkiin alkoi olla jo itsevarmuutta, vaikkei tulokset olleetkaan kuin puolta väliä tuloslistoilla. Naape oli pomminvarma ja rohkea hyppääjä, mutta vaati tarkkuutta ratsastajalta, jotta rata pysyi nollilla. 90-100 cm luokissa se oli parhaimmillaan. Ensimmäisessä 110 cm luokassa meni minulta sisu kaulaan. Muistan ajatelleeni, että “helvetti, minkä kokoinen okseri” ratsastaessani ensimmäiselle esteelle ja “ajoin” ohi. Mietin kuitenkin miksi tein niin, sitä hetkeä olin aina halunnut. Niinpä jatkettiin rata nollilla loppuun.

Loppupelissä olimme saavuttaneet ensimmäiset startit kansallisella 120 cm tasolla. Ei huikeaa menestystä, mutta henkilökohtainen voitto minulle itse rakentamallani hevosella. Samalla olin kouluttanut itseäni eteenpäin ja saanut varmuutta. Ne neljä vuotta, jotka kilpailin Naapella on varmasti hevoshistoriani parhaimmat vuodet. Sitten vuonna 2008 kaikki muuttui… Edeltävänä sunnuntaina olin treeneissä hypännyt 120-130 cm rataa. Selkä oli ollut pitkään kipeä, mutta tuon ratsastuksen jälkeen entistä kipeämpi. Seuraavana viikonloppuna oli kisat tulossa, joten hyppäsin vielä kotona viikolla. 80 cm esteeltä alas tullessa selästä kuului rusahdus, valtava kipun ja jäin kaulalle makaamaan. Olin meinannut jättää puhelimen talliin, mutta onneksi se oli taskussa ja sain soitettua apua. Naape maailman kilteimpänä hevosena seisoi hiljaa paikallaan. Jaloista lähti tunto ja ne kramppasivat käsien kanssa rajusti. Ajattelin, että se oli nyt tässä. En kävele enää koskaan, saati ratsasta.

Ambulanssi ei ehtinyt tulla ajoissa, joten minut kiidätettiin omalla autolla lääkäriin. Selkä kuvattiin sekä röntgenillä että magneetilla, ei onneksi murtumia. Selästä löytyi rikkoutunut välilevy ja suositeltiin leikkausta. En suostunut, sillä pelkäsin parantumisen olevan hitaampaa. Kolme viikkoa halvaantuneena, vessareissuilla lähti taju suurien kipujen takia. Kun tunto palautui hitaasti takaisin jalkoihin ja pystyin kävelemään keppien kanssa, alkoi usko palautua. Paljon myöhemmin pääsin ratsastamaan, vielä myöhemmin hyppäsinkin vähän sekä omilla että muiden hevosilla. Kipu ja pelko halvaantumisesta kuitenkin pakotti siihen, että luovuin esteratsastuksesta. Osa harrastuksen (ja ammatin) riemua vietiin noin vain. Vahvan kilpailuvietin omaavana jouduin vaihtamaan kauan halveksimaani kouluratsastukseen. Kyllähän se menee, mutta hyppäisin vielä, jos voisin.

Esteratsastajana en ollut kaikkein varmin, mutta silti rohkea. En aina tehnyt hyviä päätöksiä, mutta ainakin yritin parhaani. En saavuttanut huippua ja tuskin olisin koskaan saavuttanutkaan. Ainakin oli hauskaa ja jäi hyviä muistoja sekä tarinoita kilpamatkoilta kerrottavaksi. Naapen jouduin palauttamaan, sillä se olisi mennyt hukkaan “turhana” minulla. Se oli rankka paikka, niin tärkeä hevonen se oli minulle. Naape pääsi vihreämmille laitumille viime kesänä, joten nyt kaikki mitä silloin joskus oli on kadonnut. Onneksi en tyrkytä valmennettavilleni pelkkää kouluratsastusta. Nautin täysin siemauksin, kun omat oppilaat hyppäävät tai ovat estekilpailuissa! Saan jollainlailla vielä toteuttaa itseäni. 😉

Allekirjoittanut

Pennie
Pennie
33 -vuotias hevosalan (ex-)ammattilainen, liiketalouden merkonomi sekä SRL:n I-tason valmentaja. Toimin Playsson.netin ja Hevoslehti RIDE:n taustalla, keskittyen hevosmedian tuottamiseen eri muodoissa. Opiskelen tällä hetkellä kansainvälistä liiketaloutta englanninkielisellä linjalla LAB:issa sekä työskentelen media-alan freelancerina.

33 -vuotias hevosalan (ex-)ammattilainen, liiketalouden merkonomi sekä SRL:n I-tason valmentaja. Toimin Playsson.netin ja Hevoslehti RIDE:n taustalla, keskittyen hevosmedian tuottamiseen eri muodoissa. Opiskelen tällä hetkellä kansainvälistä liiketaloutta englanninkielisellä linjalla LAB:issa sekä työskentelen media-alan freelancerina.

5 thoughts on “Kun olin esteratsastaja.

  1. Tän mä oonkin aina halunnut kuulla kokonaan 🙂 Mulla tuleekin mieleen eräs poni mulla, joka oli varmasti samanlainen asia kuin Naape sulle, jos tiedät mitä tarkoitan 😉

  2. Edelleenkään ei mene päivääkään, etten jossain kohtaa ajattelisi Naapea. Opetti niin montaa ratsastamaan, saattoi monta ihmistä yhteen ja ikuisiksi ystäviksi. Ja ennen kaikkea, teki sen vain olemalla Naape. Rehellisempää ja luotettavampaa hevosta tuskin koskaan enää löydän! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *