Kuinka minusta tuli ”me”.
Tämä postaus on niin off topic, että… Moni hevosihminen painii varmasti jossain vaiheessa elämäänsä seurustelun sekä ratsastusharrastuksensa välillä. Jotkut lopettavat hevostelun ja aloittavat myöhemmin uudestaan, mutta toiset… Niin, nyt ajattelin jakaa teille oman ratkaisuni! Tiedän, että tämän asian toinen osapuoli ei ole tästä postauksesta YHTÄÄN tyytyväinen ja todennäköisesti vaatii poistamaan sen. 😀
Olen ollut aina helppo lapsi, kysykää vaikka äidiltäni. En ole kiukutellut pienenä ja teini-ikäni oli älyttömän simppeli. Se meni suurimmaksi osaksi tallilla. Jotain pieniä juttuja poikien kanssa oli silloin tällöin, muttei mitään vuosisadan rakkaustarinaa tai ainakaan mitään, joka olisi pitänyt minut pois hevosen selästä… Vuonna 2006 olin 19-vuotias ja aloitin Asikkalassa opiskelemaan hevostenhoitajaksi muutaman vuoden talleilla työskentelemisen jälkeen. Se tuntui minun jutultani, oli aina tuntunut. Kun näin valittujen nimet, huomasin siellä komeilevan myös yhden pojan nimen. Enkä valehtele, jos kerron, että silloin tuli jo merkillinen fiilis.
Tämä poika oli täysin kummallinen, höpötti tyhmiä asioita ja oleskeli ryhmämme.. noh… toisen osan kanssa. Hän oli ratsastanut 9-vuotiaasta lähtien pelkästään islanninhevosilla. Koulun ensimmäisellä ratsastustunnilla hänen laukannostonsa puoliverisellä oli levoton sulkutaivutus, mutta kaikesta huolimatta se oli kovin herttaista! Ajattelin, että hitto, pakko kai tuokin on pelastaa… Jesse aloitti sitten käymään meillä koulun jälkeen ratsastamassa mm. silloista Merry -ponia. Jotenkin kummasti päivävierailut venähtivät yökyläilyksi, kaverisuhde tykkäämiseksi ja tykkääminen johokin vahvempaan. Alkuun ei ollut helppoa, olimme molemmat kovin kuutamolla mitä oikein tästä jutusta halusimme. Pian huomasin, että tässä talossa asui joku, jonka jouduin ottamaan huomioon ja sängyssäni oli vähemmän tilaa nukkua.
Nyt olen 25-vuotias ja Jesse 22 vuotta. Ikäero ei oikeasti haittaa, jos on muuten samalla aaltopituudella. Säännöt on selvät; kihloihin ei mennä, lapsia ei haluta eikä avioliitossa ole mitään järkeä. Emme junnaa paikallaan, mutta tahdomme pitää asiat helppoina. Kuten Erin laulaa; ”Ei mennä naimisiin, ei nyt ei koskaan eikö niin? Ei tehdä tästä vaikeaa.” 😉 Virallisissa asioissa olen avopuoliso, mutta ilman fyysistä merkkiä eli sormusta.
Entäs toiminta hevosten kanssa? Aivan loistavaa! Molemmat tietävät täsmälleen mitä tämä harrastus tai ammatti vaatii eikä kummallakaan ole mitään sitä vastaan. Olen voimiltani heikompi ja pituudeltani lyhyempi, joten Jesse auttaa heti jos tarvitsen apua vaikka orin kanssa. Saan myös apua ratsutettavien kanssa eikä tässä maailmassa ole (äidin lisäksi) toista johon luottaisin niin 100 % paljon! Luottamus on tärkeä. Tiedän, että on aina joku johon voi turvautua ja joka pitää minun puoliani. Hän sanoo myös kaunistelematta tosiasiat. Jesse on oppinut paljon hevosista eikä ole enää se poika, jolle ainoa oikea asia olivat issikat. Täällä asuu nyt sellainen hevostietäjä, että hirvittää välillä ja tunnen itseni aika-ajoin todella paljon huonommaksi (koska tottakai olen yleensä meistä aina se parempi :D)!
En ole luonteeltani kevyimmästä päästä, osaan olla todella ilkeä. Kuulemma hänen on oltava ihmisille super-sosiaalinen ja kiva, koska minä olen ”niin v-mäinen”. Nooh, meneenköhän se nyt ihan niin…? 😉 Me riitelemme tai oikeastaan kinastelemme päivittäin, useita kertoja! 😀 Lähinnä näkemyseroja. Ette tiedä miten rasittavaa on, kun toinen kommentoi ratsastustasi suoraan ja osaa vielä sanoa juuri ne oikeat virheet mitkä itsekin tietää! Mutta mieskin oppii. Kuten Jesse sanoi kerran eräälle tutulle kassaihmiselle kaupassa; ”Sen mitä Penina haluaa, sen Penina saa”. Ja mikähän tässä koko postauksessa olikaan jutun juuri… Unohdin sen itsekin. No vaikka se, että kun pojat/tytöt alkaa kiinnostaa, ÄLÄ JÄTÄ hevosia kokonaan! Se kaduttaa myöhemmin, sen olen todennut useasti aikuisratsastajien kanssa. Hanki hevosmies! 😉
P.S. Jessen blogi löytyy täältä.
Ihana postaus Pensku, ootte niin sulosia♥
Meillä samansuuruinen ikäero oman ukon kanssa. 🙂 Kyllähän sitä pitää miehellä ymmärtämystä olla hepoista jos nainen harrastaa ja mitä enemmän, sen parempi. Omani ei mitään niistä tiennyt ennen kuin kaappasin sen kotiini asustamaan, mutta nyt olen saanut hänet "koulutettua" niin hyvin, että voin antaa hevosenhoidon hänen haltuunsa kiireisinä päivinä ja hän myös auttaa tallinteossa hienosti.Ja on todella tykästynyt toiseen heppaani. 🙂
Mä oon aina miettiny kyl että miten lapset ja hevoset saa mahtumaan samaan yhtälöön ilman, että kumpikaan osapuoli kärsii? Sanoin miehelle että kyllä lapsia voi hankkia, sitten kun hän on niin rikas että mä voin jäädä kotiin ja ehdin sekä lapset että hepat hoitaa 😀
Teillä on niin kiva tarina, jotenkin kuin jostakin kirjasta ikään. 😀 Meikän tyttöystävä ei hevosihminen ollut kun tavattiin, mutta jotenkin kummasti hänkin on nyt hurahtanut ratsastamaan ja hoitamaan hevosia…
Täytyykin alkaa seuraamaan Jessen blogia ;>
Juuh, ja jos se suhde kestää armeijan ilman suurempia ryppyjä, se ei ensimmäisenä ole nitisemässä liitoksistaan. 😀
On tässä vain tullut seurattua erinäisiä kertoja, miten nuorisolla menevät lemmenasiat perseelleen, kun intti haittaa normaalielämää. Ne kotiongelmat kun usein heijastuvat palvelukseen.
Usein kuin tyttöystävien on niin kovin vaikeaa käsittää, että siellä armeijassa saattaa oikeasti tulla univelkaa ja väsy ja yleinen vitutus, joten sitä ei oma mussukka ihan välttämättä ole kaikkein pirteimmillään ja valmiina kaikkeen ohjelmaan VLV:lle tullessaan.
Tosin uskon vahvasti, että hevosnaiset, (jotka itsekin ovat tottuneet ulkonaoloon, rankkoihin päiviin ja ties mihin yökukkumiseen ähkyilijöiden kanssa) saattavat hyvinkin ymmärtää väsymyksen paremmin kuin pintaliitoon ja bilettämiseen keskittyvät parikymppiset pissaliisat.
Intti oli aika helppo nakki, ei kerennyt pahemmin ahdistaa… 😀