Kysymyspostauksen kolmas purku!
Jännitätkö / oletko jännittänyt kisaamista? Kuinka paljon?
Nykyään kilpailen aika usein, joten nykyään ei kisaradalle meneminen tunnu juuri missään. Pieni jännitys täytyy olla, jotta pysyy skarppina eikä ratsasta ”sinne päin”. Minussa ollut aina se vika, että ratsastan paremmin, kun on yleisöä. Tulee tunne, että tahtoo näyttää mitä itse osaa ja mitä hevonen osaa – sillä hetkellä. Hevoskoulussa opiskellessani muut kielsivät yleisöä tulemasta esim. ratsastusnäyttöihin. Sanoin, että tulkaa toki minun näyttööni, jos niin kiinnostaa. 🙂 Kisoissa on pakko tottua siihen, että muut katsovat ja tahtomattasi arvostelevat suoritustasi sekä ratsastustaitojasi. Se vain on kestettävä. Jossain vaiheessa negatiivinen sävy vaihtuu positiiviseksi.
Minulla on suhteessa aika lyhyt kisaura. Aloitin kilpailemisen v. 2002, kun minulla oli ollut omia ja vuokraponeja n. neljä vuotta. Aloitin Playssonin kanssa tehtäväluokasta, jonka voitin (onko muuten enää missään kisoissa tehtäväluokkia??). Muistan, että silloin jännitti aivan tuhottomasti! Oksetti ja pyörrytti ja omaa lähtövuoroani odottaessa tuntui, että saan sydänkohtauksen. Kerta kerralta se tunne on kuitenkin hävinnyt. Nyt saan sen jännän tunteen vatsanpohjaan, kun edellisenä iltana käyn tulevaa ohjelmaa tai muuta tapahtumaa päässäni mielikuvina läpi. Seuraavana aamuna, kun kapuan hevosauton rattiin, olen tyyni. 🙂
Näin kannattaa tiputtaa puomi kansl. 120 cm luokassa!
Jos selkäsi kestäisi hyppäämistä, mitä luokkia luulisit kisaavasi tällä hetkellä?
No eihän tuollaiseen voi vastata! Sehän riippuisi aivan siitä, kuinka paljon olisin päässyt eteenpäin. Naapen kanssa tilanne oli se, että sen kapasiteetti loppui jo 110-120 cm luokkiin. Sen kanssa oli juhlaa saada nollarata jo 90 cm luokasta. On eri asia hypätä kotona yksittäisenä 130-140 cm ”rataa”, kuin kisoissa alue- tai kansallista 120 cm luokkaa. Oma pää olisi kestänyt vielä isompia, mutta tekniikkaa olisi joutunut vielä valtavasti hiomaan.
Jossain vaiheessa olisi tullut eteen hevosen vaihto ja koska silloin hevosen hankinnan kannalta oli huono taloudellinen tilanne, olisin joutunut jatkamaan leasingratsuilla. Olen joskus sanonut, etten olisi ikinä kisannut yli 130 cm luokkia (ja äiti kielsi :D), joten siinä varmaan sitten vastaus. 130 cm olisi ollut maksimi, jos olisi ollut kunnon hevonen. Jos ja jos. Nyt on selkä rikki, joten goodbye esteura!
Oletko ikinä ollut sellaisen valmentajan tunnilla, joka oli mielestäsi huono? Miksi hän oli huono?
Olen aika kriittinen valmentajien suhteen ja teininä tykkäsin harrastaa ”epämiellyttävien” valmentajien kanssa tappelemista. Tein sitä kyllä vanhemmallakin iällä, kun alkoi olla oma käsitys miten asiat pitäisi tehdä ja tuli kokemusta vaikeammistakin hevosista. On ollut sellaisia amatöörivalmentajia. Yksi oli aivan hakoteillä nuoren ponini kanssa, vaikka sanoin ettei sen kanssa voi tehdä niin ja noin. Tämän henkilön tunnit jäi yhteen kertaan. Sitten oli eräs toinen, joka skippasi verryttelyt ja tunti aloitettiin heti laukalla. Alkuun hän oli asiallinen. Kolmas käytti tunnin muista hevosihmisistä juoruamiseen, raha kyllä kelpasi. Hevoskoulussa keskustelin kärkkäästi erään tavallisen ratsastuksenopettajan kanssa estetunnilla estejalustimistani, puhumattakaan opiskelujeni alkuvuosien koetunteja pitäneistä harrasteohjaajista…
Parhaimmat opettajat ja valmentajat mitä minulla on ollut ovat junnuaikojen Marja Siirtola, kilpakaudellani koulupuolella Minna Kemppainen sekä esteissä Tiina Heltimoinen. Sanna Backlundinkin tunneilla kävin, mutta sieltä lähti useimmin itkien kotiin, kuin onnistuneena… 🙂 Viime vuosina ja tällä hetkellä ykkösinä ovat tietenkin virolaiset Marika Vunder ja Eva-Maria Vint-Warmington sekä ruotsalainen Nina Bengtsson. Kesällä 2011 pääsin lisäksi Piia Pantsun estevalmennukseen, hän oli huippu! Tepa Sillantien kouluvalkku oli myös hyvä! Muita joiden opetuksesta pidän, mutten ole vielä itse ollut ovat Aki Ylänne ja Ville Kulkas (esteet). Ja Nina Fagerström tietty!
Nykyinen tuki ja turva, Marika.
Mikä on ollut sinun pahin tippuminen hevoselta/ponilta? Sattuiko pahasti ja miten pahasti?
Vaikka useimmat niin luulevat, selkäni EI OLE mennyt tippumisessa. Välilevy hajosi hypyn jälkeen alastulovaiheessa. Olen useampia kertoja tietysti satulasta alas tullut erilaisilla tekniikoilla. Joskus päädyin estekisoissa aidalle, tuloksena reidessä n. 20 cm haava. Ei kannata jatkaa eri suuntaan kuin poni… 😉 Pienenä tipuin estevalmennuksessa niin, että poni jäi okseriin etujaloistaan kiinni ja kaaduimme kuperkeikalla toiselle puolelle. Katsomon tädit järkyttyivät, mutta pikku-Penina vain putsasi hiekat hanskoista ja housuista ja eikun uudestaan! Olen myös kerran tippunut kieltävältä ponilta puomin päälle. Mutta mitään supervakavaa ei ole sattunut vielä – koputetaan puuta!
Allekirjoittanut
