Mistäs sitten kirjoittaisin?

Mistäs sitten kirjoittaisin?

Jokainen bloggaaja kokee aika-ajoin kolmea tunnetta: kun ei ole mitään kirjoitettavaa, kun on liikaa kirjoitettavaa ja kun ei vain saa mitään kirjoitetuksi. Niin absurdia kuin se onkin, en blogimediaa tekevän yrityksen ”pomona” saa kuitenkaan itse postauksia inhimillisessä ajassa ulos… Tässä kohtaa toteutuu myös se, kun on liikaa asiaa.

Monesti minulta kysellään, onko asiapostauksia tulossa, esim. valmentamisesta. Voisi olla, mutta kun en ehdi valmentaa, niin ei tule. Päiväkirjamaisia tarinoita tallielämästä en tee, koska en jaksa tallissa juuri hengata, saatika puuhailla mitään ylimääräistä. Katkerana loukkaantumisestani ja mukavuudenhaluisena olen paskin hevosharrastaja ikinä. Samaan syssyyn en siis esittele enää varusteita, enkä näytä ruokintakuvioitamme. Kisapostaukset saa Alex hoitaa, sillä ratsastan itse kerran jouluna ja juhannuksena.

Mistäs sitten kirjoittaisin vai olisiko parempi laittaa läppärin kansi kiinni for good? Listaan tähän muutamia potentiaalisia aiheita (tai ei).


 

YRITTÄJÄN ARKI

Sehän on pelkästään perseestä. No ei oikeasti. Kun saa itse määrätä mitä tekee ja milloin, on enemmän vapauksia, kuin niillä, jotka ovat 8-16 töissä toimistossa. En ainakaan Facebookin puolella ole peitellyt finanssiongelmiakaan, sillä kun on käynyt niin pohjalla, kuin minä on aikamoinen työ päästä takaisin ”normaalien pariin”. Loukkaantumiseni takia ei mennyt ainoastaan ratsastus- ja työkyky, vaan ihan kaikki. Playsson.net on parasta mitä koko vammasta on tullut, viikko viikolta koko yritys on vahvempi ja toimivampi. Se antaa toivoa siitä, että ehkä joskus kaikki tulee olemaan ok.

Vuoden alussa minulta yritettiin ostaa koko yritys ja sen konsepti, mutta en pahimmassakaan montussa suostunut siihen. Se kertoi vain siitä, että jonkun mielestä meillä on oikea suunta. Ne ihmiset, jotka auttavat, luottavat ja uskovat ovat nyt korvaamattomia. Sen oppii aina vain uudestaan, että ihmiset ovat kiittämättömiä ja ailahtelevia. Nopeasti se peilaa myös omaan tekemiseen. Vaikka kuinka yrittäisi auttaa muitakin, ei juuri koskaan saa krediittiä tekemästään. Mutta what goes around, comes around.

 

Sisukas mieheni, joka toivottavasti säilyttää aina intonsa hevosurheiluun!

image

 

PERHE, PARISUHDE JA YSTÄVÄT

Juorut on aina kivoja. Niitä kerjää vaikkapa menemällä pönöttämään valtakunnallisen television tv-sarjaan, mutta ei siitä pitkään riitä blogiaiheita. Ne ihmiset, jotka jakavat loputonta onnellisuuttaan some -kanavissa ovat usein niitä, jotka eivät oikeasti voi hyvin parisuhteessa. Kulisseja tykätään tehdä. (Paitsi, että eikös jonkun tutkimuksen mukaan paljon selfieitä ottavat ole psykopaatteja…)

Meillä on Alexin kanssa aika omalaatuinen avioliitto, joka herättää ihmettelyjä uteliaissa. Ei ainoastaan Alexin taustan takia, vaan jo siksi ettemme käytä vihkisormuksia, eikä avioliitto tai lasten saanti ole pilannut molempien elämää. Olemme toistemme vastakohdat joka asiassa ja sen takia ehkä tämä toimiikin. Emme jaksa välittää pikkuasioista, vaan priorisoida ne. Alex on hiljainen, minä hölötän. Hän on rauhallinen, minä saan raivareita. Me toimimme hyvin yhdessä. Kaiken yritystoiminnan ohella ”me” -aika on jäänyt vähälle, mutta pyrimme aina sunnuntaisin ottamaan oikeasti vapaata. Jos nyt on vaikeaa, ei se tarkoita sitä, että se jatkuisi loputtomiin.

Välillä en taas usko itsekään kuinka hyvät vanhemmat minulla on. Kuinka jotkut ovat aina voineet niin ehdoitta ja kaiken muun uhalla tukea ja auttaa minua? Jos en itse ole enää kyennyt taistelemaan vaikkapa kuntoutustuesta, äitini kykenee. En ymmärrä mistä hän kaiken voimansa ammentaa. Niin henkisesti vahva nainen, josta pyrin ottamaan esikuvaa. Ei ole mitään mitä hän ei voisi selvittää. Isäni taas ei aina ole samalla kartalla, mutta jos jotain täytyy korjata, niin kyllä isä hoitaa. Ainoana lapsena olen saanut kuulla syntyneeni kultalusikka perseessä ja ehkä se pitää paikkansakin. Kenen muun vanhemmat olisivat ostaneet ponia ponin perään, jotta tytär pysyisi pois kyliltä ja ongelmista?

Kaikkien vuosien aikana on myös oppinut tunnistamaan oikeat ystävät. Ne, jotka eivät käännä takkia ensimmäisten vaikeuksien ilmaannuttua. Aina olen pyrkinyt ystäviäni auttamaan. Välillä se on huono tapa, joka aiheuttaa enemmän ongelmia itselle tai effortia ei vain arvosteta. Kiva huomata, että joskus vanhat ystävät tulevat esille silloin, kun sitä vähiten odottaa. Suurimmiksi tukipilareiksi voisin laskea Annin ja Miran. Jumankeuta, nämä naiset saavat pakan kasaan alta aikayksikön! Playsson.net ei muutenkaan olisi niin vahva ilman toimivaa tiimiä. Yksin en pystyisi mihinkään.

 

KATSE MENNEESEEN

Itsesäällissä rypeminen, aina hyvä. Miksi en vain osaa olla positiivinen? Mitä olisi käynyt, jos en olisi hajottanut selkääni ja saanut burnoutia? Jos olisinkin aikoinaan vastannut ”kyllä” työkutsuun lähteä ratsuttamaan Hollantiin? Olisinko nyt ”jotain” vai olisinko rikkonut selkäni vielä pahemmin ulkomailla olessani? En olisi tavannut Alexia tai saavuttanut monia muita asioita. En olisi oppinut kantapään kautta kehen luottaa tai mitä ei kannata tehdä. Olisinko parempi ratsastaja, parempi valmentaja, parempi ihminen?

Välillä tulee kova ikävä kaikkia niitä hevosia, joista olen oman ratsastamattomuuteni takia joutunut luopumaan. Moni niistä ei ole enää olemassakaan, mutta silti tuntuu pahalta. Olen yrittänyt perustella itselleni, ettei kaikkia voi mitenkään pitää. Ei vain ole rahaa maksaa monen hevosen ylläpitoa ja antaa niitä muille käyttöön saamatta mitään takaisin.

Ei kukaan halua lukea tällaista masentavaa paatosta!

 

SUUNTA TULEVAAN

En osaa enää määritellä blogini kategoriaa. Blogi aikojen alussa oli väylä kirjata muistiin kilpailuja ja valmennuksia sen jälkeen, kun fyysinen tallivihko jäi aina päivittämättä. Blogini elinkaari kuvastaa sitä kipua ja rimpuilua hyväksyä se, että en tule koskaan enää ratsastamaan oikeasti. Uskoa siihen, että jos ehkä sittenkin… ja lopulta päätöstä tehdä jotain muuta. En aio hevosia hylätä, enkä pystyisikään.

Tavoitteenani on luoda uusi väylä. Parantaa omaa asennetta ja käytöstä, ”kasvaa aikuiseksi” ja tehdä oikeasti liiketoimia. Niin paljon on ideoita ja ajatuksia tuoda Playsson.netin toimintaa ylöspäin, mutta kaikkea ei voi tehdä kerralla. Tästä konseptista on mahdollista jakaa monelle taholle tehtävää ja jopa tienestiä – heti, kun saavutetaan se X piste. Yhtenä näistä on puskista tullut kustannustarjous uudelle Riders Magazine -lehdelle, joka kolahtaa Lehtipisteen myyntipaikkoihin 12.10. Ihan vielä ei ollut tarkoitus tuoda omaa lehteä markkinoille, mutta nyt oli ajoitus ja tähdet kohdallaan! Printtilehti on täysin vieras miljöö meidän tiimille, siltikään en epäile, etteikö lehdestä tulisi luettava! (Lehden nimi on tarkoituksella ”Ratsastajat -lehti” muodossa, koska kukaan ei osaa käyttää heittomerkkiä = omistusmuotoa oikein. Englanti taas on kustantajan toive ja tuo internatioaalia vivahdetta. As if…)

Hevosia tulen jatkossakin omistamaan. Nyt niitä on valitettavan ”vähän”, kovat ajat vaativat kovia ratkaisuja. Olen päässyt yli jo vuosia sitten nipottavan omistajan asenteesta. Minulle on ihan ok, jos joku muu hoitaa ja ratsastaa mun hevosia. Parempi vaan kaikille. Olen tunnettu siitä, etten ole järin nirso hevosten suhteen. Meille voi tulla millainen otus vain. Kallis hevoskauppaharrastukseni saattaa myös laajentua, jos siltä näyttää. Nuoret hevoset ovat aina kiinnostaneet, joten uskoisin, että jatkossa meidänkin hevoset on sitä kategoriaa. Niiden kanssa on se hyvä puoli, että tyhjää taulua on mukava muokata ja antaa tilaisuuksia uusille, taitaville ratsastajille.

Viiden vuoden sisään tulemme asumaan muualla, kuin Suomessa, vaikka yritys toimisikin vielä täällä. Aikansa kutakin, sano.

 

ridersmagazine1

Jos onnistuit pääsemään tässä postauksessa tänne asti, onnittelut! Tarkoitukseni ei ole masentaa tai aiheuttaa tylsistymistä, vaan purkaa sanoiksi niitä asioita, joita minä ja moni muu on varmasti pohtinut. Loppuun vielä pyydän, että annatte minulle kymmenen positiivista postausaihetta!

 

Oh hold me now
When every ship is going down
I don’t fear nothing when I hear you say
It’s gonna be OK

Pqv3hiy

Allekirjoittanut

Pennie
Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

3 thoughts on “Mistäs sitten kirjoittaisin?

  1. Kiva, että aina palaat kirjoittamaan tänne jotain 🙂 Rivien välistä voi havaita pientä positiivisuuttakin 😉

  2. Hienoa tekstiä Penna ja samastuin täysin kertomassa. Joskus ajattelen toisinaan useammin jos olisin noin tai näin.
    Sitä mitä olen vienyt ja tuonut elämäni aikana on auttanut löytämään itseni ja ajatukseni. Vaikka mon ei aina ymmärrä suoruuttani tai ylipäätään olemassa oloni ärsyttää niin suuresti etten,välillä ymmärrä sellaisen henkilön persoonaa.
    parasta kun voin ha elän hyvin ja voin tuoda julki tunteita ja ajatuksiani .mitä se elämä olisi jos olisin tyhjiön keskellä.
    Välillä ahdistaa kun ihmiset toisinaan vai onko tämä pään sisällä oleva vaiva kun ajattelen näin toisinaan mutta ihmiset ovat imbisillejä joskus vihollisia ja ystäviä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *