Loukkaantuminen on osa uutta minä-kuvaa.

Loukkaantuminen on osa uutta minä-kuvaa.

Minulta kysytään niin usein, mitä selälleni on käynyt, joten ajattelin julkaista uudestaan ”koko jutun”.

”Mitä jos en pysty enää ratsastamaan?” Enkä edes kuseta. Se oli ensimmäinen ajatus, kun olin matkalla sairaalaan. Äiti yritti olla optimistinen, että kyllähän sinä voit. Syyskuussa 2008 olin aloittanut toiminnan talliyrittäjänä. Ikää 21 vuotta ja tiukat urasuunnitelmat ammattiratsastajana. Loukaantumista edeltävänä sunnuntaina olimme valmentajan kanssa hypänneet treeneissä 120-130 cm rataa seuraavan viikonlopun kisoja varten. Muistan, että selkäni oli tuntunut oudolta, mutten kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Keskiviikkona hyppäsin kotona harjoittelumielessä pieniä 80 cm esteitä, kunnes eräältä esteeltä hevosen laskeuduttua tunsin rusahduksen ja viiltävää kipua selässä. Sain pysäytettyä hevosen, jonka jälkeen kädet ja jalat alkoivat krampata. Olin varma, että selkä on murtunut ja kaikki oli sitten siinä.

Lääkärissä selkä kuvattiin sekä röntgenillä että magneetilla (MRI). Murtumia ei ollut, mutta magneetti paljasti laajan välilevyn pullistuman, joka myöhemmin kehitti myös välilevytyrän. Niskaa ei tutkittu ollenkaan. Seuraavat kolme viikkoa olin käytännössä halvaantunut. Alaosa kropastani ei totellut mitään, taju lähti kivun takia vessareissuilla ja pääsin asioille vuorotellen isän tai silloisen poikaystävän kantamana. Tv-ohjelmat tulivat tutuiksi… Kun tunto jalkoihin palasi, aloitin kävelyn kyynärsauvojen kanssa. Halu palata satulaan oli kova, mutta enpä olisi uskonut kuinka rankaksi kaikki menisi.

Niin moni asia meni pieleen. Jossittelu ei auta, mutta tekemällä päätöksiä aiemmin, voisin olla eri tilanteessa. Olin liian hätäinen, ahne ja luulin, että olisin omaa fysiikkaani mahtavampi. Koska työkyky vaihteli kipujen mukaan, alkoi taloudellinenkin tila huojua. Sairastuin vaikeaan masennukseen ja sain muutaman vuoden aikana kaksi burnoutia. Ihminen on outo, sillä kun se huomaa olevansa loppu, se ei suinkaan hellitä, vaan painaa kahta kauheammin eteenpäin. Tallityöt eivät enää kiinnostaneet ja ratsastus oli hankalaa. Tunsin, että laiminlyön asiakkaitani, mutta en vain saanut itsestäni enempää irti. Ilman vanhempiani ja ystäviäni olisin ollut täysin hukassa. Lopulta annoin periksi, vaikkakin liian myöhään. Luottotiedot olivat menneet, laskupino oli mahtava eikä tulopuolella ollut mitään. Valtava taistelu vakuutusyhtiön ja Kelan kanssa olivat alkaneet.

 

Minä ja Sengrijs, v. 2008 ennen loukkaantumista.

 

Vakuutusyhtiö ei korvannut mitään ansionmenetyksiä, sillä he väittivät vamman olleen syntyperäinen. Kun vakuutusyhtiö oli suljettu pois, Kela teki kaikkensa, jotta en (entisenä) yrittäjänä saisi mitään taloudellista tukea. PHKS:n fysiatri kirjoitti minulle ensimmäisen työkyvyttömyyslausunnon vuonna 2014. Kuusi vuotta loukkaantumisen jälkeen. Hakeuduin itse uudelleenkoulutukseen ja opiskelin liiketalouden merkonomiksi. Kela myönsi opintojen ajaksi kuntoutusrahan, mutta valmistuttuani puoli vuotta etuajassa kiitettävillä arvosanoilla, he katkaisivat tuen ja jäin taas tyhjän päälle. Kyky tehdä töitä meni taas vuoristorataa kroonisten kipujen takia. Kun saa jatkuvasti kielteisiä sairausraha- tai työttömyyskorvauspäätöksiä on pakko yrittää tienata rahaa sieltä mistä voi. Joskus on mentävä toimeentulotuella.

Keväällä 2018 olin kärsinyt jatkuvien selkäkipujen lisäksi myös niska- ja päänsärystä. Kävin läpi ortopedin ja toisen fysiatrin vastaanotot. He epäilivät vaikeaa niskan retkahdusvammaa sekä lievää aivovammaa, joka on jäänyt huomaamatta kymmenen vuotta aiemmin. En pystynyt enää tekemään päätetyötä ja tulin siihen tulokseen, etten ala kolmatta ammattitutkintoa hankkimaan. Pääsin vihdoin ja viimein PHKS:n kuntoutuspolille kartoitukseen. Joulukuun lopulla kaula- ja lantiorangan MRI-kuvauksissa löytyi niska- ja päänsäryn selittäviä tekijöitä. Nyt olen vajaan vuoden olen ollut käynyt eri tutkimuksissa ja odotan jonkinlaista kuntoutussuunnitelmaa. Mitään konkreettista ei ole. Kaikki tahot sosiaalityöntekijöistä fysioterapiapuolelle pahoittelevat henkilökohtaista tilannetta, ”olet kyllä käynyt aivan liikaa läpi vastoinkäymisiä”. No shit?!

 

Joulukuun lopun MRI-kuvauksesta.

 

Voi miten oikeassa olinkaan ensimmäisen ajatukseni kanssa. En oikeasti ole enää pystynyt ratsastamaan. On vaikeaa selittää, miten kipu vie ratsastuksesta ilon. Ei tee mieli olla lähelläkään hevosia. Kivun ohella tulee pelko. Mitä jos hevonen säikähtää, tipun ja satutan itseni pahemmin? Loukkaantuminen muuttaa omaa minä-kuvaa väkisinkin. Sitä tuntuu olevan hukassa, kunnes jossain vaiheessa löytää takaisin. Ei kukaan voi epäonnistua ikuisesti. Rakastan hevosia ja tulen aina rakastamaan, mutta en vain enää tule olemaan kilparatsastaja tai ammattiratsastaja. Minun tehtäväni on tehdä jotain muuta lajille hyödyllistä. Ehkä se on kirjoittaminen ja median tuottaminen, jotta muut voivat oppia ja tehdä harrastuksensa parissa heille mieluisia asioita. Hevoset eivät katoa elämästäni mihinkään, ne ovat happiaukko, jotka pitävät pään kasassa.

Olen saanut apua urheiluhieronnasta, sillä löysimme henkilön, joka osasi heti korjata tilannetta. Fysioterapia ja hieronta on kallista, siksi toivon saavani PHKS:stä jatkolähetteen fysioon. (Kymmenen vuoden aikana Kela on maksanut minulle fysioterapiaa huimat 1,5 tuntia.) Ihannetilanne olisi, että pääsisin fysioterapiaan ja saisin Kelan myöntämän osa-aikaisen sairaseläkkeen, jolloin voisin osittain työskennellä oman jaksamiseni mukaan. En halua jäädä sivuun tai saada esim. työkyvyttömyyseläkettä, jota on myös ehdotettu. Koen median tekemisen minun jutukseni, kunhan en tee sitä terveyden hinnalla.

Elämä ei ole helppoa, mutta vielä vaikeampaa on korjata omaa asennetta. Toisen posken kääntäminen auttaa, kunnes posket loppuvat perskannikoita myöten. ? On totta, että hädässä oikeat ystävät jäävät. Olen jo hieman positiivisempi tulevan suhteen. Aivot oppivat kehittämään aina plan B:n, kun asiat menevät jatkuvalla syötöllä metsään. Loppuun vielä muutama vinkki, jonka olen oppinut, jos katastrofi kohtaa:

 

  • Opi pyytämään apua! Et ole siksi muita vähempi.
  • Vaali oikeita ystäviä, luovu myrkyllisistä ihmisistä.
  • Anna ihmisten puhua ja juoruta. He eivät tiedä mistä puhuvat.
  • Perhe ja puoliso ovat korvaamattomia.
  • Älä anna periksi, mutta ymmärrä lopettaa ajoissa.
  • Hevoset ovat elämäntapa, oli elämä millainen tahansa.
  • Ja mikä tärkeintä:

 

 

Allekirjoittanut

Pennie
Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

One thought on “Loukkaantuminen on osa uutta minä-kuvaa.

  1. Yksi pieni yksityiskohta kiinnitti huomioni. Kela ei myönnä osa-aikaista sairauseläkettä ylipäätään kenellekään. Se onnistuu ainoastaan työeläkejärjestelmän kautta. Tiedän tämän, minulla on tästä omakohtaista kokemusta, koska tätä on omalla kohdallani lähiaikoina harkittu.

    Toinen asia myöskin kiinnitti huomioni. Tapahtumakuvauksestasi ei ilmene selkeää tapaturman sattumista, esimerkiksi että olisit pudonnut hevosen selästä tai että ratsastuksen aikana olisi tapahtunut muuteenkaan sinänsä mitään selkeästi tavallisesta poikkeavaa, sellaista jota nyt yleensä tavataan tapaturmaksi kutsua. Minulle tulee lähinnä mieleen se, että vaikka olet tuntenut selkäsi selvästi poikkeavan kipeäksi, olet kuitenkin ”puolikuntoisena” mennyt ratsastamaan joka sitten on vaan pahentanut selkäsi tilannetta, josta on sitten ollut seurauksena se, että selän tilanne vain paheni. Minulla on lähipiirissä ihminen, jolle kävi juuri tällä tavalla, mutta vaan paljon pienemmässä mittakaavassa. Sinänsä ymmärrän kyllä hyvin, että hinku hevosen selkään on suuri, vaikka olisi miten pää kainalossa, se on ainoastaan luonnollista. Itsekin olen esim. ratsastanut niin pahassa flunssassa ratsastuskoulussa yksityistunnilla, että opettaja pelkäsi jotain ikävää tapahtuvan, onneksi ei tapahtunut. Master-ratsastuksenopettajani tuolloin myös mainitsi, että kaikella tavalla puolikuntoisena ratsastamisessa on riskinsä. Mutta siis, voi olla että käsitin tapahtumakuvauksestasi jotain väärin tai että et vain huomannut kertoa jotain olennaista asiaan vaikuttavaa, ja että tapauksesi todella onkin oikeasti tapaturma.

    Mutta joka tapauksessa, mitä sitten taas tulee Kelaan ja työeläkeyhtiöihin, heidän kohdallaan ei ole mitään väliä mistä oireilu johtuu, ainoastaan työ- ja toimintakyky on se olennainen heidän kohdallaan. Se ettet edes Kelalta ole saanut mitään, on erittäin pöyristyttävää. Olen aivan kauhuissani tapauksestasi.

    Positiivista kuitenkin, että asiat ovat etenemässä parempaan suuntaan. Tsemppiä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *