Kuinkas sitten kävikään…

Kuinkas sitten kävikään…

Toiset hukkaa hevosiaan, minä mieheni.

Tarinan pahis on tässä. Kuva: Linnea Huilla.



Koko tarinahan alkaa siitä, että ystävämme Annin puolalainen ihmehevonen Pekka muutti omistajansa opiskelujen takia Tampereelle. Pekka, jonka suoliston toiminto on suhteellisen moniulotteinen, aloitti kuitenkin hyvän tauon jälkeen uudelleen mahtipontisen rispaskan. Anni kokeili kaikkea, mutta kakka lensi yhä kaaressa. Todettiin, että Pekka on stressaantunut ja reagoi myös uuteen heinään. Päätimme yhteistuumin Pekan paluumuutosta Palomaalle ja lupasin, että tulen hoitamaan kuljetuksen. Pekka on ollut usein eri mieltä lastaamisesta, joten olimme jännän äärellä.

Kuinkas sitten kävikään?

Saavuimme Alexin kanssa Tampereelle hieman ennen yhtä. Yhdistelmä pihaan ja trailerista ramppi auki. Pekan henkiseksi tueksi otimme liinat sivuille kiitoradaksi. Peksille suojat jalkaan, loimi niskaan ja kohti traileria. Alkujärkytyksen jälkeen Peksi pisti perseilyksi ja lahjakkaasti hyppi pystyyn yrittäen saada aina liinat solmuun… Onneksi ollaan aikamoisia karivepsiä ja lastattu kaikenlaisia hevosia. Nou panic tässä vaiheessa ja uutta yritystä putkeen! Pekka alkoi olla väsy ja hikinen, mutta sitten saikin uutta pontta…

Kuinkas sitten kävikään?

Pekkaa vitutti jo niin suunnattomasti, että pyrki perä edellä jatkuvasti trailerin vasemmalta sivulta ohi. Minä olin narun päässä, Anni toisella sivulla liinan kanssa ja Alex teki kaikki fyyiset työt toisen liinan kanssa suoristamassa Pekan pyrstöä niin, että kiitotie olisi mahdollisimman suora traileriin. Kuudennen sadan kerran Pekka vääntäytyi mutkalle ja rampista ohi, jolloin Alex huitaisi liinalla, ettei hevonen tule syliin. Pekka reagoi kiukuspäissään potkulla, kuului naps ja mies oli maassa. Alex ei ehtinyt väistää.

Kuinkas sitten kävikään?

Kohde, johon puolalaisihme piti saada sullottua.

No huonostihan siinä kävi. Alex sanoi, että polveen osui nyt pahasti. Peksin kanssa oli pakko luovuttaa (hetkeksi) ja soittaa ambulanssi paikalle. Kylmättiin Alexin polvea lumella, kunnes ensiapuyksikkö saapui. Siihen meni vain 15 minuuttia. Tutkivat Alexin nopeasti lanssissa ja sanoivat, ettei varmaan ole mitään murtunut, mutta kuvattava ja tikattava. Hokki oli repinyt polven auki. Lanssimiehet eivät oikein lämmenneet mun hevosvitseille, kun ehdotin mm. että ottavat Pekan samaan kyytiin. 😀 Alex otti puhelimen mukaan ja sovittiin, että tulen hakemaan TAYS:in ensiavusta, kun saadaan Pekka jonnekin. Simple plan, mutta…

Kuinkas sitten kävikään?

Tässä vaiheessa alkoi olla aikamoinen motivaatio saada arvon puolalaisihme traileriin. Isä lähti tulemaan Hämeenkoskelta, että voisimme vaihtaa autoja – pääsisin sitten helposti takaisin Tampereelle ja Pekka tallille. Tein sotasuunnitelman; trailerista väliseinä pois ja takapuomien tilalle ketjuriimunnaru. Pekalle suitset päähän ja kauraämpäri messiin. Annille taas liina kouraan. Muutaman ”miltei” -yrityksen jälkeen saamarin kanttura suostui kiipeämään nätisti traileriin ja Anni napautti ketjun kiinni. Siitä Peksi innostui ja yritti peruuttaa ulos, mutta naru piti ja ramppi saatiin kiinni. Puolan peto oli saatu kyytiin! Laitoin Alexille viestin, että lähdetään isää vastaan ja tulen pian sairaalaan.

Kuinkas sitten kävikään?

Isähän nyt ei ollut pitkälle päässyt, joten hän kääntyi takaisin ja sanoin ajavani hevosen Palomaalle asti itse. Alex ilmoitti olevansa vasta jonossa röntgeniin, siinä voi mennä aikaa. Vastasin, että yritän olla nopea ja vähän ihmettelin, miksei viesti mennyt perille. Jatkettiin Annin kanssa matkaa ja saavuttiin viiden aikoihin Hämeenkoskelle. Pekka oli jo luovuttanut kapinallisen luonteensa suhteen, sai kuivan loimen päällensä ja pääsi tyytyväisenä karsinaan lepäämään. Purettiin auto, koppi irti ja lähdin matkaan. Totesin, että Alexin puhelin oli sammunut ja laturi oli jäänyt Volvoon. Soitin TAYS:in ensiapuun, että missähän Muurinen mahtaa olla – ehdinkö sopivasti. Vastaus oli: ”Hänet on hetki sitten kotiutettu ja lähti jo jonkun kyydissä.” Mitä vit…?

Kuinkas sitten kävikään?

No, ilmeisesti Alex oli nyt kadotettu.  Hoitajan mukaan käveli ”omin jaloin” EA -osastolta pois. Kenet se onneton olisi muka Tampereelta löytänyt, kun ei pitäisi tuttujakaan olla? Ja miksei ollut soittanut ensin minulle? Tästä sitten käynnistyi parin tunnin etsintäoperaatio ”Muurista etsimässä”. Soitin läpi Allun vanhemmat – ei havaintoa. Ypäjällä talo oli tyhjä, eli ei ollut sinnekään ehtinyt. Turvauduin someen (niinkuin aina tällaisessa tilanteessa kaikki tekee…) ja laitoin haun päälle Facebookiin. Ei mitään. Anni soitti TAYS:iin uudestaan, että onko näkynyt, mutta sai saman vastauksen. Ei ihminen voi vain kadota, mutta itseasiassa kyllä voi – olen katsonut tv-ohjelmia! Olin kuitenkin aivan varma, että Alex istuu jossain aulassa odottamassa minua. Joten loppupelissä Anni sai kiinni kaverinsa Tampereelta, joka lähetettiin etsimään Alexia sairaalan tiloista samalla, kun ajoin sinne päin.

Kuinkas sitten kävikään?

Sitten tuli soitto; Alex oli löytynyt ensiavun aulatilasta ja ollut siellä koko ajan. Ei siis ollut lähtenyt mihinkään, vaan hoitajat olivat antaneet täysin väärää tietoa. Polvilumpion vierestä oli mennyt jänne, mutta ei ollut saanut edes keppejä. Eikä ylläripylläri ollut kysynyt keneltäkään puhelinta tai laturia lainaksi, koska ei tiennyt, että olin saanut ihan muuta tietoa. ”Älä liiku” oli siinä vaiheessa hyvä neuvo. Pääsin vihdoin TAYS:ille ja hortoiltuani ympäri remontissa olevaa jättisairaalaa, löysin väsyneen ja onnettoman Muurisen nököttämästä aulasta! Kumpikaan meistä ei ollut syönyt mitään koko päivänä ja nestekin oli vetäytynyt virtsarakosta takaisin päähän. Hesen kautta pari tuntia takaisin kotiin Ypäjälle… Loppu hyvin.

Alex sai kaksi viikkoa sairauslomaa ja hain tänään kyynärsauvan Loimaan aluesairaalasta. Iso kiitos kaikille, jotka eilen auttoivat miehen metsästyksessä sekä hoitivat meillä kotona hevoset ja koirat! Olette korvaamattomia!

Tässä taas yksi kuolematon tarina meidän arjesta, kohti uusia seikkailuja…

Lopputulema; Alexille kyynärsauva ja uusi puhelin, josta ei lopu heti akku.

Allekirjoittanut

Pennie
Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

5 thoughts on “Kuinkas sitten kävikään…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *