Kun harrastus muuttuu työksi.

Kun harrastus muuttuu työksi.

Sen maagisen rajan ylittäminen ja miten sinne päästiin.



Kysy ja toivo -postaukseen tuli useita kysymyksiä liittyen tähän ns. hevosettomaan elämään, jota nyt elän parhaillaan. Kaipuu kisaamiseen, voiko elämästä nauttia yhtä paljon ilman hevosia ja mitä tehdä, kun ei voi ratsastaa… Lähestyn aihetta omalta kantiltani ja vielä siitä vinkkelistä, miten harrastuksesta tuli ammatti ja kuinka se on vaikuttanut minun ja muiden elämään.

Tänä vuonna on kulunut 24 vuotta siitä, kun aloitin ratsastamisen hyvän tuulen harrastuksena. Olin noin 4 -vuotias. Tätähän ei siis osa miellä ”pidemmäksi linjaksi” hevosalalla… Eipä tiennyt äiti ja isä mihin soppaan lusikkansa työnsivät, kun istuttivat minut ponin satulaan Orimattilan eläinpuistossa. Siitä hetkestä lähtien iski pieneen tyttöön polttava halu päästä hevosten läheisyyteen. Äiti vei tunneille viikottain ja tallia vaihdettiin samaan tahtiin, kun kasvoin ja kehityin. Olen aika varma, että äiti osaa teoriassa ratsastaa paremmin kuin moni muu – niin monta tuntia ja valmennusta hän on kuunnellut. Äitihän ei juuri koskaan ole satulassa viihtynyt. 12 -vuotiaana löysin esteratsastuksen ja se osui kohdalle täysin. Ratsastin pienellä tallilla, joten opetus oli tehokasta. Sain oman ponin 13-vuotiaana ja silloin aukeni tie kisakentille. Playssonin kanssa kisattiin 40-60 cm luokkia, vähän koulua, ohjasajoa ja yhdet maastoestekisatkin. Poni oli niin hyvä, että ruusukkeita tuli miltei joka kerta.

Yläasteikäisenä (14-15 v.) aloitin muiden omistamien hevosten ratsastamisen. Joistain sain vähän taskurahaa. Kotitallilla ratsastin kaksi tai kolme ponia ja sitten pyöräilin tai potkukelkkailin 5 km toiselle tallille, jossa oli vielä kaksi hevosta. Koulu kärsi sen verran, että kokeisiin luettiin rättiväsyneenä illalla itku kurkussa ja läksyt tehtiin bussissa. Päättötodistuksen keskiarvo kuitenkin 8.4. Peruskoulun päätyttyä (v. 2003) en halunnut lukioon, joten sain harrastaa rauhassa hevosten kanssa ja olin talleilla töissäkin. Silloin tällöin pidin kavereille tunteja ja 16-vuotiaana vedin asiakasmaastoja sekä koulutunteja. Kipinä opettamiseen syttyi… Nykyään ei välivuodet ole ilmeisesti sallittuja. Muutimme uuteen paikkaan ja oma talli avasi mahdollisuuksia. Vuonna 2006 pääsin opiskelemaan hevostenhoitajaksi Salpaukseen, Asikkalaan. Samoihin aikoihin sain entiseltä valmentajaltani kisattavaksi puoliveriruuna Naapen. Tässä vaiheessa harmittaa, etten päässyt tai älynnyt pyytää, että pääsisin kunnolla valmentautumaan ollessani poni-ikäinen. Olihan silloinkin jo aluerenkaita jne. Tästä syystä minusta ei ole tullut ”mitään”.

Naapen rakensin itse valmentajien avustuksella seura 60 cm luokista alue 110 cm tasolle. Pari kansallista 115-120 cm luokkaakin kävimme kokeilemassa. Esteillä kävimme Sanna Backlundin ja koulussa Minna Kemppaisen tunneilla. Talli täyttyi pikku hiljaa hevosista ja ratsastettavia riitti. Jessen kanssa ratsastimme 2-4 hevosta päivässä. Vuonna 2008 olin ensimmäisen burnoutin kärsinyt ja ajattelin ”helpottaa” elämää opiskelemalla viimeisen vuoden yrittäjän oppisopimuksella. Tunteja oli kyselty, joten vastasin siihen ja aloitimme tuntitoiminnan. Samana vuonna alamäki alkoi, sillä selkäni hajosi estetreenien yhteydessä ja olin kolme viikkoa halvaantuneena.

Pian olinkin korviani myöten sotkeutunut hevosalaan. Valmistuin hyvillä arvosanoilla ja sain sekä hevostenhoitajan paperit, että harrasteohjaajan pätevyyden. Koska en tunnistanut itseäni ratsastuskoulun pitäjäksi (ainakaan silloin) oli luonnollinen jatkumo hakeutua opiskelemaan I-tason valmentajaksi. Se tuotti työtä, mutta lopulta sekin oli saavutettu! Nyt kun miettii, mitä on hektisimpinä vuosina kokenut niin huhhuh! Viikot täyttyivät 10-15 tunnista kotona ja suurin piirtein samasta määrästä muilla talleilla. Tasaseen tahtiin tuli uusia asiakkaita ja kalenteri täyttyi pikku hiljaa. Kotiin virtasi ratsutettavia hevosia. Palaute oli vain hyvää, eikä meistä puhuttu mitään pahaa. Sitten tutustuin vääriin ihmisiin, joihin ei voinutkaan luottaa ja he aloittivat mustamaalaamisen. Silloin opin miten petollisia ihmiset, etenkin hevosihmiset, ovat.

Minulla oli parhaimmillaan 40-50 oppilasta viikossa, mikä on näin nuorelle valmentajalle iso summa! Selkävaivojen takia siirryin kouluratsastukseen ja hammasta purren jatkoin, vaikka välillä tuntui, ettei mistään tule mitään. Lopulta tuli tunne, että en voi enää ratsastaakaan. Kyllästyin on-off treenaamiseen. Kuusi vuotta, kuusi pitkää vuotta jaksoin tätä rumbaa, kunnes viime keväänä – miltei vuosi sitten – oli pakko luovuttaa. Kaikkea ei voi eikä pysty tekemään ikuisesti. Tuntui, että olin hukannut motivaationi olla hevosten kanssa ja sen tärkeimmän, eli ratsastuksen ilon. Hevosista oli tullut pakkopullaa. Nelisenkymmentä ratsutettua hevosta. En ole koskaan saanut valmiita hevosia alleni, emmekä ole olleet erityisen varakkaita. Kaikki työt olen tehnyt itse enkä ole ehtinyt millään kisata pärjäämiseen asti. Tekeekö se minusta huonon hevosammattilaisen? Olen kerännyt mainetta poniratsukoiden valmentajana, raakojen ratsastajana ja selkeänä k*sipäänä. 😀

Joskus on hauska jutella ihmisten kanssa, joille ratsastus on vielä hyvän tuulen harrastus tai niiden kanssa, jotka eivät tiedä hevosista ihmeempiä. Sanon aina, etten osaa suhtautua tiettyihin kysymyksiin, sillä näen hevoset raa’asti sanottuna ”työvälineinä”. Työkaveri olisi varmaan nätimpi termi. Kuusi vuotta aktiivista hevosammatilaisen uraa on ihan hyvä suoritus, eikä se ole vielä ohi. Nyt vain on pakko pitää taukoa. Hevoset täyttävät koko elämäni vieläkin. Meillä on edelleen kymmenen hevosta kotona, joten niistä ei ”pääse” eroon. Haluaisin vain nähdä hevoset kuten silloin pikkutyttönä. Saada se ”vau” -tunne, kun näkee hevosen jossain liikkumassa. Haluan päästä eroon pakkopullasta ja nauttia taas töistäni. En tiedä haluanko enää valmentaa aktiivisesti, ainakaan toistaiseksi. Ei ole oppilaille reilua, jos leipääntyy. Mielelläni olisin enemmän taka-alalla auttamassa ja organisoimassa. Minulla on suunnitelmia tulevaisuuden varalle, nekin liittyvät tietysti hevosiin. En osaa tehdä muuta.

Suurin murheeni on se, etten voi enää ratsastaa ilman kipuja. Ratsastus ei ole mukavaa, kun sattuu. Haluaisin niin ratsastaa kouluaitojen sisäpuolelle ja aloittaa ohjelman tai kuulla lähtömerkin ja hypätä rata läpi. Olisin halunnut kehittyä ja jatkaa ammatilaisratsastajana vaikka ulkomailla. Enkä olisi halunnut lihoa ratsastuksen lopettamisen myötä… Epäreilua. Nauttikaa ratsastamisesta ja hevosten kanssa olemisesta. Älkää hukatko sitä tunnetta! Kuten mainittu, näen itseni Roosassa, josta on tullut ”kummityttöni”. Nyt ymmärrän, miten äidit elää lapsen harrastuksen kautta kauaksi kadotettua unelmaansa. Olen niin onnellinen, että Roosalla on vielä kaikki ovet auki ja mahdollisuus jatkaa niin pitkälle kuin haluaa. Minä annan tukeni, aikani, hevoseni ja vähäiset rahanikin, jos tarvitsee. Olen ylpeä, että kuun lopulla suuntaamme Ypäjälle koulukatsastukseen. Vaikken minä pysty Akrolla enää treenaamaan, on ruuna hyödyksi lupaavalle junnulle. Se ei ole minulta pois. Toivottavasti Roosalle aukeaa ovia ja hän pääsee kehittymään huipulle asti. Kunpa hän ei väsyisi, vaan saisi kipinän pidettyä yllä! Yhtälailla tahtoisin, että Alex pääsisi omalla polullaan eteenpäin. Hänellä on motivaatiota ja tahtotilaa saada asiaa eteenpäin. Hän tarvitsee tulevaisuudessa alleen hyvän, ison kilpahevosen. Alex on kehittynyt lyhyessä ajassa puskaratsastajasta jo lupaavaksi kilparatsastajan aluksi. Kenttärenkaaseen pääsy kruunasi matkan tähän asti! Kaikki vaan maksaa aina niin paljon ja koko ajan kulut nousee… Onneksi haaveilu ei maksa mitään!

Allekirjoittanut

Pennie
Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

4 thoughts on “Kun harrastus muuttuu työksi.

  1. Mä oon tässä parin vuoden aikana oppinu, että ihmiset liian vähän arvostaa hyvää terveyttään. Näin selkäleikkauksen läpikäyneenä ja viikko sitten tuomion pysyvästä hermovauriosta saaneena tajusin, että on etuoikeutettua olla terve ja pystyä harrastamaan mitä ikinä tahtoo ilman, että kroppa pistää vastaan. Mutta en mäkään osanu reilu 2 vuotta sitten arvostaa sitä, että olin pysyny koko ikäni terveenä. Mutta toisaalta, nykyään osaan arvostaa kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, ja iloitsen täysillä niistä päivistä kun saan esimerkiks sukatkin jalkaan ilman kauheita akrobatia temppuja. Ei sitä oikein ymmärrä ennenkun osuu omalle kohalle jotain pysyvää mikä muuttaa omaa sen hetkistä elämää ja myös tulevaisuutta.

  2. Kuten Wilder – terveys menee kaikessa etusijalle ja kantapään kautta tuli tämäkin opittua. tai olinhan sen tiennyt, mutta työntänyt taka-alalle ja uskotellut itselleni muuta koska "heppailu on vaan niin kivaa". On se kivaa, mutta myös äärimmäisen kuluttavaa ja harrastusmuotona semmoinen, että anna pedolle pikkusormi ja menetit kätesi ja jalkasi ja mielenterveytesi.. Nykyään prioriteettini seuraavassa järjestyksessä on seuraavat, ja toivottavasti en niitä enää toiste unohta tähän ikään jo tultuani: Terveys, perhe & ystävät, työ ja viimeiselle sijalle sijoitan harrastuksen, eli hevoset. Tärkeä asia, mutta ei mitään sellaista, mikä voisi saada minut luopumaan jostain noista kolmesta ensimmäisestä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *