Realismi hukassa?

Realismi hukassa?

Kisakokemus VaB / 130 cm, kotitreeneissä 140 cm, laukkapiruetit ja piaffe…

Onko yllämainittu arkipäiväistä jonkun hevosharrastajan jutuissa, vaikka todellisuus on jotain puska Ö -tasoa? Yhä enemmän ja enemmän tulen siihen tulokseen, että nykyajan hevosihmisillä on realismi harrastuksestaan hävinnyt teille tietämättömille. Eräs tuttuni kysyikin, että onko sitä koskaan ollutkaan? Mistä se johtuu? Miksi pönkitämme omaa egoamme mahdottomiin, vaikka tulos ei vastaa todellisuutta?

Maalaisjärki, hevosmiestaidot ja realismi – ne kulkevat käsi kädessä. Jos jokin niistä puuttuu, voi jälki olla sen mukaista. Missä kohtaa hevosharrastaja kohottaa itsetuntonsa niihin mittasuhteisiin, että järkevyys häviää ja muuttuu muka-osaamiseksi? Realismi tulee opettaa hevosharrastajalle jo ratsastuskouluiässä. Aina ei voi onnistua ja pettymyksiä tulee. Toki tähän vaikuttaa myös henkilökohtaisuus, eli luonne. Yleensä muka-osaavilla ihmisillä ulosanti on asiantuntevaa, mutta todellisuus muuta.

Mikäli omistaa hienon ja kalliin hevosen, mutta ei osaa sillä ratsastaa, ei voi olettaa pääsevänsä olympiaradoille tai olevansa läänin paras ratsastaja. Jonkin on muututtava ja se lähtee siitä, että ymmärtää itse oman tilanteensa. Jos on sokea, ei voi korjata tilannetta. Realismi on kadoksissa myös, jos heikompi tasoista hevosta viedään väkisin isompiin/vaikeampiin luokkiin, vaikkei sen kapasiteetti riitä sinne. Sitten on nämä ”superratsastajat”, eli he, jotka treenaavat kotona huhujen (ja Facebookin) mukaan vaativan tason asioita (kukaan ei kuitenkaan koskaan näe) ja vievät lähitallin seurakilpailuissa poniratsukoilta ruusukkeet HeC -luokassa. Puhumattakaan heistä, jotka hyppäävät ristikkoluokkia valmiilla puoliverisellään shettisten seassa. Mietittekö koskaan, miksi heitä ei näy niissä kansallisissa luokissa? Realismi omasta tasosta ei vastaa kuviteltua… Lisäksi löytyvät vielä nämä ”ratsuttajat” ja ”valmentajat”, jotka menevät takapuoli edellä puuhun ja hinta on todellakin kohdallaan – korkealla nimittäin.

Teinit ovat asia erikseen. Heillä realismin puute johtuu pätemisestä kavereiden suhteen. ”Mun poni on parempi ja osaavampi, tuo ratsastaja sahaa ja tuo potkii, minähän hyppään ponicuppia ja HIHS:issä ensi vuonna”. Enemmän olen ärsyyntynyt aikuisista ihmisistä. Tässä kohtaa painotan taas valmennussuhdetta. Jos sokeutuu omalle tilanteelleen, pitäisi edes ymmärtää ottaa valmentaja avuksi. Eikä mikä tahansa naapurin Raija, jolla realismi samassa kuopassa, vaan asiantunteva ihminen. Hän (pahimmillaan) pudottaa ikävästi epärealistisen ratsastajan lähtöviivalle. Fiksu ihminen tajuaa, tosivänkääjä vaihtaa valmentajaa, kunnes löytää toisen yhtä epärealistisen. Kohti ääretöntä ja sen yli!

Oikea valmentaja osaa laittaa tavoitteet ja aloitustason kohdalleen. Hyvä tavoite on mm. toteutettavissa, toimiva, motivoiva, sopivan haastava, vie eteenpäin ja on valmentajan kanssa yhteinen sekä realistinen. Tavoitteeseen päästään, jos ratsastajalla on motivaatio kohdallaan, halua oppia ja kiinnostusta tehdä töitä. Pitää löytää oleelliset asiat. Jokaisella ikäluokalla on omanlaisensa tavoitteet; ala-asteikäisillä ratsastajilla ne ovat lyhytkatseisia, perustaitoihin keskittyviä. Teineillä omaan lajiin syventyminen ja paneutuminen kilpailutoimintaan. Aikuisten tulisi jo itse osata asettaa omia tavoitteitaan, realistisesti toki.

Pilvilinnoja saa ja pitää olla, mutta oikeassa suhteessa ja oikeassa paikassa. Hevosharrastus ei välttämättä ole se alue, jossa kannattaa hukata realisminsa. Sitä sattuu kuitenkin kaikille.

Allekirjoittanut

Pennie
Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

Vaaleanpunaisia unelmia ja karvasta kalkkia tarjoilee kolmenkympin paremmalla puolella oleva nainen, joka profiloi itsensä media-alan freelanceriksi sekä pitkän linjan hevosihmiseksi. Hankalaksi huhuttu, mutta oikeasti ihan kiva.

13 thoughts on “Realismi hukassa?

  1. Kiitos Penina näistäkin mietteistä! Kirjoitat paljon ja asiaa ja lukemisen jälkeen jää aina pohtimaankin asioita 🙂

    1. Tajusin ite ton kans, mut tavallaa tiiän oman tasoni ja rajotteeni, mut sit jos joku kysyy ratsastustasoa, sanon reippaasti alle mitä se on.. :F
      D

  2. Kuulostaa todella tutulta! Tunnen tosi paljon hevosihmisiä, jotka juuri Facebookissa on suunapäänä hehkuttamassa, kuinka menivät niiiiiiin hienosti tänään laukkapiruetteja, mutta "harmi ettei kukaan nähnyt". ARGH! Sitten kehdataan tulla vielä meikäläiselle mussuttamaan, että "ei kun tee näin ja näin ja ethän sä nyt osaa". Niin noh, mulla on alla raaka hevonen, jonka kanssa on vielä paljon opeteltavaa, ja kiitos vain, meillä kyllä on ammattivalmentaja ihan omasta takaa jolta saan yksityistunnin kerran viikossa, joten en mielestäni tarvitse pyytämättä neuvoja keneltäkään muulta…

    Ja kaiken huippu ovat vielä nämä "osaan vaB-juttuja"-teinit, jotka yrittävät ihan väen vängällä päästä mun hevosen selkään "vähän näyttämään että kyllä se sun hevonen osaa", eikä millään mene jakeluun että minä en sinne yhtäkään päästään vialla olevaa pissaliisaa päästä 😀

  3. Hyvä juttu ja täyttä asiaa! Joskus ihmisten tietämättömyyskin aiheuttaa näitä juttuja, kerran juttelin erään tuttuni kanssa ja tulin maininneeksi että kerran ollaan Haddin kanssa päästy metrisestäkin, yksittäisestä esteestä. Hän sitten kysyi että miksi sanon hevosen tasoksi sitten 60-80 cm jos metristäkin pääsee, eli hän nähtävästi luuli että hevosen taso määritetään "ennätyksen" mukaan eikä niinkuin ainakin meillä päin tehdään, sen mukaan missä tasossa hevonen pärjää vielä kohtalaisesti ja millä tasolla pystyisi kisaamaan.

    Miua taaskin ärsyttää justiinsa varsinkin näiden pahimpien teini-ikäisten pätemisentarve, "mun heppa hyppää sitä ja tätä ja tuota", rivien välistä voi lukea että "eli mä oon niin parempi kuin teikä ja sun hevonen on niin kouluttamaton". Siinä vaiheessa jos joku tulee oikein väenvängällä meikälle leijumaan oman hevosensa osaamisesta, niin ystävällisesti vaan nyökyttelen enkä sano muuta kuin "joo" ja "jaa". : D

  4. Kiitos kommenteista! Unohdin tekstissä mainita vielä ne hevosihmiset, jotka yliarvoivat taitojaan ja menevät koeratsastamaan liian vaikeita hevosia…

  5. Täällä pohjoisessa pyörii eräskin tyyppi jonka lv vetää kuulemma vaativaa (ei kuitenkaan kisoissa tai jos joku näkee) ja hyppää kuulemma mitä vaan (alue 110) ja valmis kansallisiin… Samaisen tyypin valmennettavat kisaavat sitä korkeutta mihin reeneissä nipin napin päästään. Tuloslistat täynnä hylsyjä oppilaiden osalta. Joskus kun sattuu onnistumaan (eli kuski ei putoa tai hevonen suostuu hyppäämään kaikki esteet) vaahdotaan viikkotolkulla kisamenestyksestä… Tekniikkaa ei ole, mutta se korvataan uhkarohkeudella ja vauhdilla. Sellaista täällä päin 🙂

  6. Vanha postaus mutta niin tuttu aihe… Mulle on tullut muutaman kerran naapuritallilta näitä teini-ikäisiä mimmejä tunnille. Siellä he ovat suurinpiirtein ratsastuksen "kermaa" ja niin osaavia ja hypätään treeneissä 80cm+ ja plaaplaa… Sitten me lähdetään siitä liikkeelle miten päin hevosen selässä istutaan ja missä on kädet ja jalat ja mikäkin nappula. Hyvä jos kestäävät selässä kun hypätään 50-senttisiä pikku kavaletteja.
    Ne typyt putoaa aina niin kovaa maanpinnalle että ne ei käy vuoteen. Ja kun ne reilun vuoden päästä uskaltaa taas tulla, niin sama juttu uudestaan.

    Ja kyllä, jos opettaja antaa koko ajan ohjeita se ei tarkoita että ihminen on valtavan huono, vaan opettaja haluaa vaan korjata näkemänsä virheet, tuoda ne myös ratsastajan tietoon ja havaittavaksi. Jos opettaja on hiljaa, niin mulle itselleni tulee ainakin sellainen olo, että se ei keksi mitään sanottavaa, oonkohan nyt hyvä vai ok vai niin paska ettei se kehtaa sanoa mitään. Kun kukaan ei kuitenkaan koskaan ole tässä lajissa valmis, aina tulee oppimaan jotain uutta…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *